Ainutlaatuinen kulttuuriteko
Molière (Jean-Baptiste Poquelin)1622-1673
Yli 340 vuoden päästäkin Molière puree, pistää, piiskaa ja höyhentää meitä yksinkertaisia ihmispoloja ja nerokkuudellaan saa meidät nauramaan itsellemme.
Tartuffe on heittäytyvän ja taitavan näyttelijäilmaisun, lahjakkaitten, rajattoman mielikuvituksen omaavien ja monipuolisten näyttelijöiden, koomikkonerojen unelmatekstiä.
Jukolaisten tarttuminen ihmistuntemuksen monisyiseen tekstiin on kevään kulttuuriteko Lahdessa: urakka on suuri ja aie rohkea.
Omana aikakautenaan tekstin etiikka oli rohkeaa: Molière osoitti pelätyn kirkon määräysvallan inhimillisen falskiuden. Aluksi ei suinkaan kansalle, vaan hoveille, joissa makeasti naureskeltiin ja nautittiin Molièren oivaltavissa juonikäänteissä.
Nykyaikana kirkon maallisen vallan kuihduttua tämä teema ei enää juurikaan pure.
Sitä vastoin näytelmän toinen, ikiaikainen teema - tyhmyys sulkea silmänsä ympärillä väijyviltä oman hyödyn tavoittelijoilta, vilpitön sokeus nähdä mielistelijät omassa elämässään ja yhteiskuntakoneistossa - on edelleen ihmisen jokapäiväistä tragikomediaa.
Taitavasti menneisyydessä
Ohjauksellisesti Hannu Salmisen Jukon Tartuffe on selkeä ja varman päälle laskettu luomus: kourallinen epookkia, toinen sujuvaa asemointia, hyppysellinen tyyliä molière-pukuineen, lavasteviitteineen, musiikkeineen - ripaus puskahuumoria, siivu sketsiä lehtisahoineen ja eikös vaan tämä yhden asian tarina luonnu suhteellisen mallikkaasti kymmenine sivukoukeroineen.
Jukolaisten Tartuffessa Esko Elstelän maulla suomentama runopoljento soljuu harvinaisen sujuvasti. Tavasta, jolla repliikit ja riimien loppusoinnut tulkitaan, olisi malliksi kenelle vain runomuotoista tekstiä tulkitseville ammattilaisillekin. Oi, mitä taitajia nuo jukolaiset!
Koulutusmetodin päämääristä
Katsojana olin myös aistivinani, että koulutuksellisesti tämä Tartuffe on ollut eniten näyttelijätyön tasolla uutta luovaa. Koko valmistamisajan teatteri on teatterityöpajassaan perehtynyt Stanislavskin näyttelijänkoulutusmetodiin.
Maria Nissi ja Jarkko Mikkola
Monet ensemblen jäsenet yltävät jo suorastaan ulos persoonallisuuksistaan, pitkälle luonnehdintoihin, mutta mäjähtävät usein vielä takaisin omaan maneeriseen, sovinnaiseen peruspersoonaansa. Tällä kohden esityksen kasvu on vielä käynnissä ja uusilla esityskerroilla on katsojille varmaan lisää annettavaa.
Tekstin sisäinen ajatus
Aika lailla vaivautuneena yleisö joutui kuitenkin seuraamaan ensimmäisen puoliajan kymmeniin maaleihin tähdättyjä, nokkeluuden ja tilannekomiikan hutilaukauksia. Katsojan tuolissa ajatukset alkoivat harhailla monenmoisissa itseälyisissä pohdinnoissa.
Oli kuin roolitöitä olisi leimannut jonkinasteinen komedialle vieras monologimaisuus.
Stanislavskilaisesti sanoen: miten tarkoituksetonta ja katsojalle kiusallista onkaan, kun näyttelijä ei näyttämöllä kuuntele, mitä hänelle sanotaan tai ajattele hänelle sanottua tai miksi nuo repliikit tuntuvat jääneen vain kielen lihaksiin eivätkä ole saaneet aivoja tai tunnetta voimakseen. Paasaamista. Kielikorvaanikin rutisi häiritsevästi jopa Tartuffen esittäjän kymmenet ääntiövirheet (miäs,sialu,), jotka eivät yltäneet edes brutaaliuden tyylikeinoiksi…
Kohti tulkintaa
Minja Koski ja epookkista pukumuotia 1600 -luvulta
Nii-in. Molièren hieno komedia pääsi alkuunsa vasta väliajan jälkeen.
Ja silloin kokonaisilmaisu avautui, todellista näyttelijäntaitoa tulvi jo esitykseen, komedia hetkittäin leimahti ilmiliekkeihin. Tunnelma tihentyi.
Ilman Minja Kosken säkenöivää ja tarkasti tapahtumien komediallisessa menossa vauhdittavaa Dorone -piikaa alkupuoli olisi ollut tylsähköä teatteria.Tämä nuoren näyttelijättären maalaispiika on hersyvä, osumatarkka, riemukas, iloa säteilevä työ.
Eikä Kirsi Asikaisen tuonenhyytävä rouva Pernellekään ole luonteeton – oikein kylmät väreet käyvät vieläkin tästä häijystä anoppitutkielmasta teatterin viimeisen penkkirivin istuimelleni.
Maria Nissi ja Markus Karekallas
Tai entä Maria Nissin rouva Orgon, jonka huiputtajanpaljastajaroolin vivahteikas, taitavasti jäsennelty ja sensuelli tulkinta on nautittavaa katseltavaa. Nissin roolityö on täydellistä, onnistunutta psykologista realismia sanan sisältörikkaimmassa, stanislavskilaisimmassa merkityksessä.
Tartuffena Markus Karekallas on nielaissut sisimpäänsä huiputtajan perihahmon: ulkonaisesti uskottavan, luotettavan tuntuisen hyväätekevän lähimmäisen ja samalla sielunelämältään viekkaan, laskelmoivan petohuiputtajan. Äänenkäytöltään melkoisen yksitasoinen tulkinta kantaa turhia nyanssoimatta, tyylikkäästi läpi koko esityksen.
Talon isäntä Orgon on Jarkko Mikkolan sisäistämänä suomalaisen paavoruotsalaismainen jönssikkä. Naiivia perushölmöhahmotelmaa laajemmalle tulkinnan ilmeisen pohditut ulottuvuudet eivät vielä näkyneet, jos kohta tulevasta roolityön kypsymisestä viesti puoliajan jälkeinen riemastuttava farssikoomikon torsohahmo.
Moliére höyhentää pikkuporvarillista elämäntapaa alkoholisoituneen Clèanten kautta. Kalle Sulalampi vakuuttaa todentuntuisesti, näyttää sisäistyksensä koko kehollaan, puhetavallaan. Tämän lähes suvun hylkäämä älykäs sukukriitikko on näyttelijätyönä moliérehenkeä ja luonteen karakterisointia aidoimmillaan.
Emmi Jauhiainen Orgonin tyttärenä täyttää roolin henkilökuvan. Jussi Parviainen kahdessa osassaan osoittaa löytäneensä vaivatta kaksi täysin erilaista pienimuotoista sisäistä olemusta tekstistä ja ilmaisustaan.
Näyttämöllisen hahmotuksen ainutlaatuisuutta
Loppukohtaus (ilman Molièren sovittelevaa loppukäännettä) on osoitus jukolaisten hämmentävän luovasta ilmapiiristä.
Kun Hannu Salmisen ulosottomiehen pirullisen laskelmoiva pienieleinen ilmestys luikertaa näyttämölle, syntyy hänen ympärillään tunnelma, joka tihentyy näyttämölle kollektiiviseksi ilmaisuksi.
Jok´ikinen näyttelijä lähtee nyt mukaan reagoimaan koko olemuksellaan oudon tulijan tuomisia. Ja niin tekevät katsojatkin. Yleisö on pienellä, taitavalla näyttämöeleellä kuin magian vallassa, tiiviissä näyttämölle kurkottavassa jännittyneessä tilassa. Sielujaliikuttava tunnetila on pienessä hetkessä vallannut näyttämön ja meidät.
Tämä kohtaus on teatteritaiteen suurta, ainutkertaista vaikuttavuutta, parasta ammattitaitoa ja harvinaista näyttelijäkarismaa.
Teatteri Vanha Juko
Molière: Tartuffe
Ohjaus: Hannu Salminen
Rooleissa: Kirsi Asikainen,Jarkko Mikkola, Maria Nissi, Minja Koski, Emmi Jauhiainen, Jussi Parviainen, Markus Karekallas, Kalle Sulalampi, Hannu Salminen
Valokuvat :Aki Loponen
Tähän päivään?
Jukon Tartuffe ankkuroitui turvallisesti menneisyyteen, mutta käynnisti katsojassa aivopohdiskelun nykyajan tartuffeista. Millä tasolla tartuffet innovoivat tänään?
Ja eikös vaan: tätä kirjoittaessani juuri meidän viattomassa Lahdessamme vieraileekin ranskalainen Alain Juppé. Mies on maansa moninkertainen ministeri, pääministerikin, gaullistipuolueen entinen ja konservatiivisen uuden puolueen nokkamies. Hän on joutunut hiljattain eroamaan maansa superministeriön johdosta, myös hallituksesta.
Juppé on saanut ensin monen vuoden tuomion Pariisin julkisten varojen väärinkäytöstä, menettänyt monet virkansa ja luottamustoimensa, saanut tuomiostaan ehdonalaisen lievennyspäätöksen jne.jne.. Kun oma maa alkaa polttaa, tartuffelainen veri käynnistää uudet invaasiot, kohteet odottavat yhdistyneen Euroopan joka kolkassa.
Täällä Lahdessa kaupunginisäntämme, mairiteltuina, sokeina todellisuudelle antavat Juppén kehua meitä - ympäristöosaamistamme,Vesijärveämme, jätteenlajitteluamme. Näin hölmöjä, kuuluisuuden kipeitä olemme nykyajan ranskalais-tartuffejen tekohurskaissa kynsissä!
Eivätkö omat liliustartuffemme meille muka riitä?
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.