Helsingin Musiikkitalon perinteinen Loppiaiskonsertti 6.1.2017 soi Suomen 100-vuotiselle itsenäisyydelle ja isänmaamme vaikeuksista selviytymisen ja ruumiillisen työn aikakausia heijastavalle suomalaiselokuvalle miltei mustavalkoisen kohtalokkaasti, tummasävyisen suomalaisen kansanluonteen ja puhtaan valkokylkisen koivumetsän nuoruuden rakastumisen mielenmaisemille herkistyneenä musiikillisena kokonaisuutena.

 

Klaus%20M%C3%A4kel%C3%A4.jpg

 

Helsingin kaupunginorkesterin johto oli onnistuneesti nuoren polven historiallisesti  ennakkoluulottoman näkemyksen, temperamenttisen, tarkkaiskuisen ja eläytyvän sellisti-kapellimestari Klaus Mäkelän musiikkia tuntevissa ja sävyrikkaan osaavissa käsissä. Soitinryhmien raikas ja tarkoin punnittu, elävänmakuinen tulkinta ja erityisesti rummuston moninainen tehtävä konsertin teoksissa ja sovituksissa oli ilmaisevaa, tarkkaa, tehokasta tämän elokuvamusiikin konsertin sisältökirjolle ja kokonaiskuvalle. Klaus Mäkelän musiikillinen maku ja valintatyö monista sadoista suomalaisfilmeistä tuntui pettämättömältä - joukossa myös muutamia harvinaisuuksia elokuviemme vanhojen mestareiden filmimusiikista.

 

Mirjam%20Kuosmanen.jpg

 

Erityisesti Einar Englundin hieno sävellystyö konsertin avaukseksi Erik Blombergin/ Mirjam Kuosmasen Valkoinen Peura -elokuvasta (1954), tuosta suomalaisen luontoihmisen, kesyttömän ihmissuden kaltaisesta, elämäntaistelun kohtalonomaisesta melodramaattisesta intohimodraamasta, samoin koko konserttiohjelman viimeisin myös Englundin suorastaan sinfoninen kohtauksesta toiseen edennyt, koko elokuvankestoinen, muuntuva, kipeä, kitkerä ja eläytynyt mielenmaisema Paavo Rintalan/Mikko Niskasen Pojat-elokuvaan (1962), olivat väkevää, mieliinpainuvaa suomalaisen yhteiskunnan ja kansanluonteen monivarjoista tulkintarunoelmaa, kansainvälisesti ymmärrettävää, tuntoihin ja tuntemuksiin vetoavaa sanomaa, omaatuntoa kolkuttelevaa sävelkerrontaa.

 

Samaan vaikuttavaan suomalaissäveltäjäkaartiin liitin Uuno Klamin tummien varjojen kylmäväreisen hienon Kuolinkohtausmusiikin elokuvasta Ne 45000 (Erkki Karu/ Risto Orko), tästä alkuaan tuberkuloosin leviämisen ehkäisemiseksi tehdystä valistuselokuvasta vuodelta 1933.

 

Pari Ahti Sonnisen elokuvamusiikkinäytettä Matti Kassilan elokuviin Maija löytää sävelen (1950) ja Elokuu (1956) näyttivät sävelkuoseillaan taitavan säveltäjän pystyvän loihtimaan elokuvaan vaativan kokonaisvireen keskeiseksi, ensimmäisen lähes hupailevaksi viihteeksi, jälkimmäisen sävelväreiltään vakavaksi alkoholistin perhetarinaksi.

.

Akselin%20ja%20elinan%20h%C3%A4%C3%A4val

 

Kaksi elokuvaversiota Väinö Linnan teoksesta Täällä Pohjantähden alla (Edvin Laine 1968 ja Timo Koivusalo 2009) todistivat vankan tekstin kestävän erinomaisesti myös erilaisen aikaansa sidotun musiikkitaustan: Heikki Aaltoilan Akselin ja Elinan häävalssia Laineen ohjaukseen ei ylitä mikään suomalaisfilmin keskusmelodia tenhossaan ja Jaakko Kuusiston neljäkymmentä vuotta myöhempi versio Koivusalon Pohjantähti-elokuvaan osoitti miltei koko Suomen vakavan säveltäjistön sopivan hyvin kartoittamaan kansakunnan sukupolvien kavalkadia sävelaiheillaan ja rytmeillään elokuvan tunnelmalavastuksena.

 

Eikä suomalaisen elokuvamusiikin konserttia voi ilman Nils-Erik Fougstedtin Romanssia Ossi Elstelän elokuvasta Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943) kuvitellakaan, varsinkin kun Leif Wagerin unohtumattoman komean soolon voi myös korvata yhtä ihanan kauniisti sellolla melodioiden kuin mitä HKO:n 1. soolosellisti teki.

Koko täysi sali, 1704 paikkaa, oli löytänyt lipunlunastajansa. Salillinen osoitti tulleensa nauttimaan esityksestä täysin sielunvoimin: katsomorivien vaateväritys oli punaista ja sinistä, vihreää, harmaata  -vapautuneen nostalgista, suomalaista leninkiä, pukua ja villapaitaa täynnä eikä enää pönöttävä tekojuhlava mustuus vallinnut koko salin vaatemaisemaa.

 

Ehkäpä loppiaisasenteeseeni, yleisön pukeutumisvapautuneisuuteen ja ikärakenteeseen olisi paremmin vastannut pari tutuista tutuinta musta-valkeiden SF-filmien suurten viihdemusiikkisäveltäjiemme hitt (kuten jokin Toivo Kärjen elokuvaikivihreä tai vähintään George de Godzinskyn Kulkurin valssi vuodelta 1941). Konsertin johdatteli suomalaiselokuvan syntyyn ja juonsi sujuvahkosti näyttelijä Pertti Sveholm.

 

http://helsinginkaupunginorkesteri.fi/