1284125513_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Valokuva Lauri Rotko

Kanadalaisen Morris Panychin näytelmä Täti ja minä on sijattu Lahden kaupunginteatterin pikkuruiseen, hyvällä ääni- ja valotekniikalla mutta kehnohkolla ilmanvaihdolla varustettuun Aino-saliin.

Tarina vanhasta tädistä ja sisarenpojasta on alkuosansa makaaberin huumorin täyttämä, hieman tosin puujalkavitsien kyllästämä miltei yhden näyttelijän becketmäinen sanailukooste ja loppuratkaisuissaan jopa yllättävä, vähän meitä jokaista kirvelevä, omakohtaisten sukulaiskohtaloittemme kautta avautuvaksi draamaksi paljastuva, ei nerokas, mutta parhaimmillaan näppärä teksti. Huumorin avulla vakavimmatkin asiamme - vanhustenhoito, kuolema ja perinnön odottaminen - puhuttelevat katsojaa, välillä ihan nauramme ahneudellemme. Omakuva Itsekkään ihmisen kasvusta nöyryyteen ja inhimillisyyteen  kuolemien läheisyydessä  on tarinan parhainta ajatuskirvoketta.

Vahinko, ettei ohjaus ollut vielä löytänyt näytelmälle esitysmuotoa ja rytmiä: näytelmä laahasi hämäläismäisen raskaanhitaasti varsin turhine pikkukohtauksineen, valokikkailuineen ja äänitehosteineen koko ensimmäisen puoliajan, uuvuttaen katsojat haukotuksiin.

Tapani Kalliomäen siskonpoika muotoutui taitavan työstämisen kautta lopulta jonkinlaiseksi näytelmän ajattelevaksi, absurdiksi nykyihmiseksi, kliseisestä transvestiittityypittelystä huolimatta. Koko Kalliomäen miltei tauotta suoltama teksti tuntui huokuvan ja peilaavan, saavan sadat impulssinsa vanhan tädin kautta: ikään kuin puhumaton, tuppisuu täti monen päivän vaikenemisellaan pakottaisi sisarenpoikansa tilittämään elämäänsä, riisumaan naamionsa, avautumaan.

Leena Kokko-Saukkosen vanhan tädin hahmotelma ei tällä kertaa vielä riittänyt vastavoimaksi, tuoksi henkiseksi elämäntilityksen katalysaattoriksi: surrealistinen teksti paljasti hänestä oikeastaan vain pienen, herttaisen tädin - sen sijaan hänestä olisin odottanut  säteilevän koko tarinan käänteiden voimalatauksen, jutun pienten yksityiskohtien hienosäätöakut, komiikan ja yllätyksellisyyden.

Näytelmän ohjaus ja ylöspano olivat Maarit Pyökärin ja hyvätasoinen (paitsi turha v-sana) puhekieli-suomennos Raila Leppäkosken.

Lahden kaupunginteatterin tekstivalinta edustaa kunnioitettavan rohkeaa, harvinaista aikamme nokkelaa draamaa. Vielä sen toteutus ei yltänyt tarkkaan ajoitetuksi räiskyväksi ilotulitukseksi, vaan jumittui - vailla dialogiksi tarkoitettuja tädin eleitä ja ilmeitä - uinumaan liian usein sanottavansa rivien väliin.

http://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/fi/etusivu/?id=2

Näytelmän ensi-ilta on 11.9.2010. Esitysarvio on tehty10.9. ennakkonäytännöstä.