Lahden kaupunginteatteri sai eilen illalla kylpeä suomalaisen näytelmäkirjallisuuden kuningattarien ja kuninkaiden  julkisuuskylvyssä. Teatterin suureen Juhani-saliin oli kutsuttu kansalaisia osallistumaan suomalaisen näytelmäkirjoituskilpailun päätökseksi järjestettyyn palkintogaalaan. Kutsun mukaan luvattiin esittää otteita kilpailun finalistien töistä, siis näytelmistä, joita kuluneen vuoden aikana on esitetty ammattiteatterin lavalla. Paikalla olikin yleisöä arviolta sata kiinnostunutta, mutta puoliajan jälkeen enää reilu puolet jännitti sitkeästi lopputulosta odottamassa. Kilpailumaisuutta terästi gaalan suunnittelu, jossa voittaja julistettiin vasta tilaisuuden viime sekunneilla: voittaja oli saava 5000 euroa ja maineen korotuksen arvostettuna suomalaisena palkittuna näytelmäkirjailijana. Paikalla oli myös kolme viidestä finalistista - näytelmäkirjailijat Juha Jokela, Saara Turunen ja Veikko Nuutinen - haastateltavana ja kertomassa työstään sekä työtavoistaan.

 

Lahen uutisia -esitysarviot kahdesta finalistista:

 

Sumukuva.jpg

Kohtaus Kansallisteatterin Juha Jokelan kiorjoittamasta ja ohjaamasta Sumu--näytelmästä

 

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2016/09/kansallisteatterin-kiehtovassa-sumussa

 

 

 

Tavallisuuden%20aave%20b.jpg

Q-teatterin kuvavälähdys näytelmästä Tavallisuuden aave

 

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2016/05/q-teatterin-tavallisuuden-aave

 

Olen sinänsä kaikenlaisista kulttuuripalkinnoista sisäistä ähkyä täynnä. Kulttuurin arvottaminen huipussaan on esittävän taiteen, erityisesti musiikin ja sen instrumenttien kuten viulun, pianon, sellon ja laulun solistisuuden osalta jäännettä varhaisilta vuosituhansilta – paremmuusarviointi korkeatasoisten taiteilijoiden kohdalla on kilpailulaji, jota en ymmärrä.

Lahti-kaupungin Etelä-Suomen Sanomat on ottanut tavakseen myös yrittää palkita jonkin kulttuurityön levikkialueeltaan. Tänä vuonna se onnistui täydellisesti palkintokohteensa valinnassa; ensi kertaa tuon palkinnon sai kulttuuriyhteisö, pieni orimattilalainen kylä, merkittävästä yhteisöllisestä toiminnasta, joka maankuulujen Takinkääntöviikkojensa lisäksi kuluneena vuonna tavoitti Viulunsoittaja katolla -teatteriesityksellään lumoavan korkean ja vaikuttavan tason. Tällaiseen palkitsemiseen oma ymmärtämiseni sentään ylettyy.

ESS-lehden kansalaisten sinne esittämät ehdokkaat ja  pienen lehden sisäänlämpiävän kulttuuriosaston valitsemat palkintofinalistit  ovat usein kovin erimittaisia jo lähtöasemistaan. Eikä 1500 lehden lukijan osallistuminen yleisöäänestykseen osoita sekään ainakaan lahtelaisten liian suurta kulttuurinälkäisyyttä.

 

 

.

Aleksis Kiven Lea-näytelmästä siepatun nimen yksilöimällä tenholla suomalainen näytelmäkirjoituskilpailu on vasta neljännesvuosisadan ikäinen. Aleksis Kiven aikoina kulttuurikoitokset ja vielä harvinainen suomalainen kirjallisuus olivat jo kilpailua, joissa julistettiin voittajia, ja häviäjät katkeruudessaan yrittivät tuhota voittajan maineen ja teoksen arvon (Ahlqvist/Kivi ym).

 

Vuodesta 1985 alkanutta Lea-palkittujen nimilistaa selatessa sieltä löytyvät lähes kaikki keskeiset suomalaisen draaman viime vuosikymmenten uudistajat. Palkinnon jakaa Suomen näytelmäkirjailijoiden ja käsikirjoittajien liitto, tänä vuonna raadista vastasi näyttelijä Kaija Pakarinen ja maisteri Siri Kolu.

 

Kulttuurissa mittanauhat ja vaakalaitteet ovat aina kyseenalaiset.

Kun Suomessa vuosittain saa ensi-iltansa yli 70 näytelmää, ei aina ole varma, jaksavatko tekijät edes kiinnostua ja ilmoittaa itsensä tällaiseen Lea-vuosimittelöön. Helsingin, Tampereen ja Turun sekä Lahden kaltaisten teatterikaupunkien ensi-illat kattavat valtaosan uusista ensi-illoista: miten pienemmissä teattereissa ensiesitetyt näytelmät edes pääsisivät julkiseen kilpailupäivänvaloon. Joskus sentään, esimerkiksi Riihimäen Harmony sisters. Nyt palkintokilpailuun haki vain 24 näytelmäteosta.

 

Arveluttavaa on myös sitten raadin tekemä valinta: tämä on muka paras. Se, että köyhistä näytelmäkirjailijoista ja heidän tuotteistaan konstnikkarit saavat elantonsa näyttelemällä ja esittämällä heidän tuotteitaan mahdollisimman suurelle yleisölle, on sinänsä tärkeä pointti. Vielä tärkeämpi on aina kuitenkin sanoma, joka kulttuurin kautta esityksestä välittyy yhteiskuntaamme. Taide kun joskus suoraan realistisesti, usein piilotetusti aina osallistuu yhteiskuntamme menoon ja muuttaa sen suuntaa joskus vähemmän, joskus enemmän.

 

Pasi%20Was%20here.jpg

Tapani Kalliomäki, Jari-Pekka Rautiainen, Teemu Palosaari, Saana Hyvärinen, Paavo Kääriäinen tulkitsevat lukudraamakohtauksia näytelmästä Pasi Was Here

 

Lahden tilaisuuden parasta oli sen järjestelyt nostamaan kaupunkimme kulttuuri-imagoa, alkupuolen ripeys, Ilkka Laasosen sujuva johdattelu, Lahden kaupunginteatterin näyttelijöiden kerrassaan maukkaat lukudramatiikka-tuokiot. Näin pitkään tilaisuuteen (nyt kolmetuntinen) vaaditaan ihmiseltä poikkeuksellisen runsaasti vapaata aikaa ja spesiaalimielenkiintoa. Parituntisessakin tilaisuudessa on jo suomalaiselle kestämistä. Niinpä sinänsä mielenkiintoinen viimeinen kirjailijahaastattelu alkoi jo tuntua kilpailumaisen samanlaiselta toistolta samojen kysymysten kohdatessa vastaajan jo kolmatta kertaa.

 

Veikko%20Nuutinen.jpg

 

Lopputuloksessa julistettiin voittajaksi näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen, jonka KOM-teatterille kirjoittama Pasi Was Here sai nyt kilpailuraadin ojentamaan Nuutiselle voittoshekin ja kukkakimppukoristuksen. Oliko tämä sitten viidestä finaaliin valitusta näytelmästä tai edes nyt Lahdessa esitellystä kolmesta finalistista se paras?

 

Ainakin Veikko Nuutisen kirjalijapersoonasta valottui kerrassaan nautittava, uskottava, vaatimaton ja luonteva ilmestys. Hänen sisäistynyt ajattelunsa, ihmisläheisen lämmin ja verbaalisesti loistelias huumorinsa sekä lyhyet vastauksensa ja arviot omasta itsestään nostivat omat sympatiani Nuutisen taiteilijapersoonallisuuden sisältä pursuavaa luomisvoimaa ymmärtämään ja ihailemaan.

 

 

 

Siri%20Kolu.jpg

Siri Kolu julisti kilpailun tuloksen

 

Lea -kilpailun raadin etukäteisluonnehdinnat vuoden 2017 viidestä finaaliin selvinneistä näytelmistä:

 

Juha Jokela: Sumu
”Näytelmäkirjailija nostaa kissan pöydälle. Iso poliittinen aihe, jota Jokela uskaltaa rohkeasti käsitellä. Mestarin työtä. Selkeä kysymyksenasettelu: miten suhtautuvat toisiinsa bisnes ja moraali? Miten paljon voi antaa periksi luopumatta periaatteistaan?”

Veikko Nuutinen: Pasi was here
”Vakavasta asiasta kirjoitettu tuore ja mukaansatempaava teksti. Ihmisille on syrjäisemmillä seuduilla käynyt kuin taloille, jotka jäävät käsiin, vailla arvoa. Mitään pelkäämätön, rento ja rakastettava teksti, joka saa nauramaan ja joka juhlii näyttämöllä.  Huikea loppukohtaus; ihan kunkku.”

Sirkku Peltola: Tyttö ja varis
”Kokeneen kirjailijan hiottu timantti, ehyt ja koskettava. Ajankohtainen kuva Suomesta. Teemat hyvin tarjoiltuna: yksinäisyys, työttömyys, perheiden hajoaminen, maahanmuuttajat. Hyvää näyteltävää myös vanhemmille naisille.”

Milja Sarkola: Allt som sägs
”Sarkolalla on kyky näyttää pienen ikkunan kautta suuri maisema. Puhuu nuoren naisen kehittymisestä, kasvukivuista ja hämmennyksestä kahdella kielellä, sortumatta tavanomaisuuksiin. Kysyy ja jättää vastaamisen katsojalle.”

Saara Turunen: Tavallisuuden aave
”Hieno suomalaisen ydinperheen kuvaus. Turunen on suomalaisen perheen mielenmaiseman tarkka piirtäjä. Hän operoi kuvilla ja luo tiheää näyttämökieltä, joka jättää paljon tilaa kokijalle. Hyvin omintakeinen teksti.”

 

Lis%C3%A4liite.jpg