Eino%20Leino.jpg

 

Lahden naapurikaupungissa Heinolassa vietetään parhaillaan Runoviikkoa. Perinteitä heinolalaiselle runolle riittää monelle vuosikymmenelle. Herkkä klassikkomme Uuno Kailas on siellä syntynyt ja elänyt. Monet kirjailijat ovat siellä vaikuttaneet ja maan kenties 1900-luvun merkittävimpiä kirjallisuusarvostelijoita Arvo Kippola teki siellä pitkän elämäntyönsä. Kaarina Helakisa eli siellä lapsuutensa ja aloitti runojensa kirjoittamisen.

 

Runous on itselleni ollut paljolti esittävää taidetta. Olen saanut harvinaisen koulutuksen, ammattilausuntataiteilijan ohjaaman neljän vuoden mittaisen jokaviikkoisen henkilökohtaisen lausuntaopetuksen rautaisannoksen Wiipurin Musiikkiopistossa (nykyinen Concis), joka oli sota-ajan jälkeen ainoa musiikkioppilaitos, jossa tätä opetusta sai.

 

Opettajani, mm. Kyllikki Krohn, Laina Kalmari, Viola Vaarto sekä Tuure Laitinen antoivat valmiudet kymmenille opiskeluun valituille tulkita ääneen kirjallisuutta ja koulivat äänenkäytön ja ilmaisun esille persoonallisuuksistamme. Lausunta oli vielä 1970-80 -luvuilla ajan kulttuurista henkeä - vähintään juhlatilaisuuksissa kuultiin yleviä juhlarunoja ammattitaiteilijoiden tulkitsemina.

 

 

Oma taitelijaurani ja esiintymisvalmiuteni oli kenties kypsimmillään tuon nelivuotisen lausuntaprässin tuloksena juuri alle kaksikymppisenä - kolmivuotiaana alkaneet suuriyleisölliset esiintymistilaisuudet, monet lausunta-illat, juhlat ja huvitilaisuudet kymmenittäin vuosittain takana. Silloiset kirjallisuusmatineat elävine kirjailijoineen olivat merkittäviä tapahtumia - ja lausujat tietenkin tekstien tulkkeina.

 

Seuraavan elämääni vaikuttaneen taidetapauksen voi nyt ajoittaa Heinolan runoviikolle esimerkkinä taiteen epäpoliittisuudesta ja rajattomuudesta.

 

Sattui nimittäin niin, että Lahden aikainen lausunnanopettajani, taiteilija,  setlementtimies Tuure Laitinen oli edellisenä vuonna valittu Lahden Harjulan setlementistä Heinolaan johtamaan Jyränkölän setlementtiä. Itse olin samana vuonna päässyt Heinolan seminaariin opiskelemaan opettajaksi.

 

Tuure Laitinen eli Tute oli temperamenttisena taiteilijana joutunut pienen kaupungin kirkkoherran kanssa heti ensimmäisenä Heinola-vuotena vastatusten akateemisen tutkinnon puuttumisesta. Maankuuluna esiintyvänä taiteilijana hänet oli nyt lukuvuoden keväällä pyydetty yllätyksekseen Heinolan kommunistien perinteiseen vappujuhlaan lausumaan Vapun juhlaruno.

Tute oli siis heti joutunut tunnettuna epäpoliittisena persoonana kristillis-yhteiskunnallisen näkemyksensä ja pienen Heinolan kaupungin kunnallispolitiikan suurennuslasin alle. Miten menetellä, ettei hän suostuessaan pyyntöön värittyisi kommunistiksi tai kieltäytyessään kokoomuslaiseksi.

Tute kutsui minut, kahdeksantoistavuotiaan lausuntaoppilaansa keskusteluun. Hän kuvaili hurmaavilla puhetaidoillaan tukalan tilanteensa ja pyysi minua suostumaan puolestaan vappujuhlan esiintyjäksi. Runokin oli selvä - Eino Leinoa voisin siellä tulkita. Mikäpä siinä, sopihan se. Edellisenä syksynä olin ollut Kokoomuksen itsenäisyysjuhlassa yhdessä kaupungin kapakassa lausumassa ja nyt oitis kommunistien vappujuhlaan - se on esittävän taiteen humaania laaja-alaisuutta.

 

Niinpä nousin Vappuna Heinolan torilla kuorma-auton lavalle ja vedin kymmenkunta säkeistöä Eino Leinoa mikrofoniin:

 

"Vuossadat vierii, ajan aallot pauhaa, miespolvet vaihtuu, kansat katoaa, mit etsii ihminen..”

 

Lausuntanumerostani sain nuo välttämättömät lyhyet taputukset. Mutta varsinaisena seurauksena suorituksestani oli kaupungin tärkeimmän kulttuurioppilaitoksen, Heinolan seminaarin vanhojen oikeistotanttojen puhuttelut. He olivat kauhuissaan torin laidalla nähneet ja särisevästä kaiuttimesta kuulleet nuoren seminaarin koeoppilaan punainen pipo kädessään lausuvan lumipyryssä kommunistien vappujuhlassa. Ennen kuulumatonta. Säkeistä ja sisällöstä ei ollut väliä, mutta että seminaarin oppilas!

 

Näin sain nelivuotisen poliittisen luonnevärityksen koko seminaariajaksi muutaman lehtorin mielikuviin ja aina heille syyn tarpeellisissa ja tarpeettomissa yhteyksissä nälväistä opiskelukyvystäni valmistua opettajaksi. Punainen luokkapipo oli muuten luokkamme tyttöjen kutoma meille jokaiselle 1.luokkalaiselle.

Sain silmiin syvälle katsovan kauniin kiitoksen Tutelta. Sain myös yhden elämän kulttuurisen kulmakiven, läpi elämän pysyvän elämyksen ja varmuuden siitä, että hyvä runo ja Eino Leino sopivat kaikkialle.

 

" kansat katoaa, mit etsii ihminen, vain rauhaa, rauhaa .. ja onnen seppeltä otsalleen...”

 

 

Hyvää Eino Leinon ja Suomen runon päivää!      Suomen%20lippu.jpg

 

Lis%C3%A4liite.jpg