El%C3%A4m%C3%A4%C3%A4%20kiopleman%20j%C3

 

Elämää kuoleman jälkeen (Livet efter döden)

käsikirjoitus ja ohjaus Klaus Härö. Pääosissa Peik Stenberg, Lena Labart, Martin Paul, Sara Arnia

 

Hienovireisimmän suomalaisen elokuvantekijän Klaus Härön kuutta näkemääni elokuvaa Näkymätön Elina (2002), Äideistä parhain (2005), Postia pappi Jaakobille (2009), Miekkailija (2015), Tuntematon mestari (2019) ja Elämää kuoleman jälkeen (2020) on mahdoton laittaa edes itselleni mihinkään oman mielialani suosituimmuusjärjestykseen. Vaikuttavia ihmistutkielmia, joissakin unohtumattomia pääroolisuorituksia, toisissa tarinallisia vallitsevan autoritäärisen ja vapaan maailman välistä henkeäsalpaavaa, puhuttelevaa realismia viiltävimmillään - ainutlaatuisen koskettavia kertomuksia ja hienoja elokuvia ovat kaikki.

 

Elämää kuoleman jälkeen on ehdottomasti Klaus Härölle omakohtaisin. Härö tuo tähän elokuvaan oman lapsuutensa merkittävän elämänvaiheen, äidin kuoleman, sitä edeltävän syöpäsairauden pitkittämän vuosien riuduttavan odotuksen ja yhteisen kärsimyksen köyhdyttämän sanojen ja tunteiden niukkuuden, sen ihmistä muuttavaksi, lannistavan apaattisen voimattomuuden, loppumattoman odotuksen ja, puhumattomuuden. Häröä viehättää kristillisyyden käytäntöjen pohtiminen ja myös yhteiskunnan perusyksikön, pienen perheen sisäinen jäsennys ja sen hajoamisen merkitys.

 

Suomenruotsalaisen, tavallisen maaseutukodin perheen elämä, sen kohtaama sairaus ja suru, on niin lujasti ja aidosti, liioittelemattomasti käsitelty kuin yleistämään ja samaistamaan vastaavan kuoleman jälkeisen tilanteen tunnelmat ja tunteet niin monissa suomalaiskodeissa - kuitenkin niin sisältä koettuna, herkästi, rehellisesti ja koskettavasti, omakohtaisesti yhtenä merkittävänä lähes jokaisen ihmisen elämäntaipaleen ajatuspysähdyksenä.

 

Klaus Härö paljastaa taustalle perheensä äidin ja isän ikuisen rakkauden tuoman äärimmäisen lujuuden. Äidin sairausvuodet ovat tehneet isästä elämälle, sukulaisille, kaikille muille paitsi puolisolleen ja juuri kodista erkanevalle opiskelijapojalleen sietämättömän katkeran, torjuvan, suorastaan erakkomaisen hyökkäävän ja fraasista elämänjälkeistä muotokäytäntöä vastaan sotivan miesyrmykän.

 

Kotiin tuotuja ja lähetettyjä kukkia ja suruvalitteluja, hautajaisjärjestelyjä ja erityisesti anopin suurentelevaa juhlatouhuisuutta kiroiluun saakka vastustava, kaikkea juhlallisuutta ja prameutta kritikoiva suomalainen jäärä kokee pelkkänä yksityisoikeutenaan puolisonsa kuoleman jälkeiset järjestelyt.

 

 

Näyttelijätyönä isää esittävä Peik Stenberg ja anoppia tulkitseva Sara Arnia ovat tämän pienen perhekunnan äärimmilleen vedettyä perinteistä asenteellisuutta ja suomalaiskatkeruutta, jotka Härön ohjaamana näyttelijäntyönäkin dramaattisuudessaan erkanevat elokuvan muuten tarkan sanomisen ja tuntemisen herkkätyylisestä uskottavuudesta miltei teatterinomaisen absurdiin riitamittoihinsa, osin tahalliseen tragikomediaankin, kuten niin monesti suomalaisissa hautajaisjärjestelyissä tapahtuu.

 

Tällä tavoin ymmärrän Härön itse nuorukaisena kokeneen kotinsa todellisuuden ilmapiirin ajatuksissaan ja ympärillään.

 

El%C3%A4m%C3%A4%C3%A4%20kuopleman%20j%C3

Isä ja poika

 

Isän ja pojan (Martin Paul) suhde toisiinsa on mitä hienoimmin kuvattua ja näyteltyä suomalaista elokuvaa yksityiskohdilta, tunnekosketuksilta, koskettavuudelta, toistensa ymmärtämättömyydeltä sekä tosikertomuksensa koruttomuudelta. Martin Paul näyttelee herkän liikuttavasti perheen pojan tunnot ja olemuksen, isä todesti ja liioittelemattomasti suhteensa poikaan.

 

Samaan inhimillisyyden hienosäätöisyyteen, samaistavuuteen liittyy myös isän vanhapiikasiskon (Lena Labartin taitava roolityö) persoona ja niin perisuomalainen synnyinkodin puitteiden ja esineiden rakkaus sekä sukulaisuuden oikeuttama tilanteen yhtäaikainen järjestelemisoikeus ja sovitteluhenki - käytännön järki ja toiminta lohduttajana.

 

El%C3%A4m%C3%A4%C3%A4%20kioleman%20j%C3%

Sisarukset lapsuuskodissaan

 

Suomalaiskodin henki on elokuvassa tallennettu patinoiduksi herkullisesti menneisyyteen, lähes neljänkymmenen vuoden taakse. Monet hurmaavat yksityiskohdat tuovat elokuvaan kerronnallista viehätystä ja syvyyttä.

Yksi keskeinen elementti, Toyota Hiace kertoo useilla elokuvan hurjavauhtisilla siirtymiskohtauksilla kuljettajansa mielen kaaoksesta ja viimein nöyrässä pysähdyksessään asioiden selviämisestä ja järjestymisestä. Pelkistetty, lumoavan kaunis elokuvan musiikki jää tunnemuistimme alitajuntaan. Kuvaus on valloittavan yksinkertaistettua, upeaa filmikerrontaa, tunnelmia, maisemia ja interiöörejä, ihmiskuvausta - herkästi, hallitusti, lämpimän sielukkaasti - suomalaiselokuvaa huipuimmillaan.

 

Tuotanto ja kuvamateriaali Nordisk Film Finland

https://nordiskfilm.fi/elamaakuolemanjalkeen/

 

Lis%C3%A4liite.jpg

?mid=&wid=52624&sid=&tid=8733&rid=LOADED?mid=&wid=52624&sid=&tid=8733&rid=BEFORE?mid=&wid=52624&sid=&tid=8733&rid=FINISH?mid=&wid=52624&sid=&tid=8733&rid=OPTOUT?mid=cd1d2&wid=52624&sid=&tid=8733&rid=M?mid=90f06&wid=52624&sid=&tid=8733&rid=M?mid=31af2&wid=52624&sid=&tid=8733&rid=M