Ensimmäinen esiintymiseni suurelle yleisölle tapahtui alle neljävuotiaana, esiintymistilaisuutena Lahden Sopenkorven huonekalutehtaan lähes 200 työntekijälle järjestetty oma, ohjelmallinen pikkujoulujuhla suuressa tehtaan työsalissa. Olin esiintymisvuorossani kertonut ulkoaoppimani, ajan poliittiseen tapaan juutalaisvitsin, suomalaisten vain kauppiaiksi tuntemista, saidoista juutalaisista.
Juutalaisukko lentää lentokoneella ja lennon hinnaksi on määritelty erikseen lentoon nousu ja alaslasku/per henkilö. Nuukana miehenä juutalaisukko keksi huojennuksen lentoon laskuvarjolaitteella ja päätti pudottaaa akkansa alas laskuvarjolla säästyen siten yhdeltä kallilta laskeutumismaksulta. Esiintymiseni oli ollut sitten semmoinen tilaisuuden huumorihuippu - itseni ymmärtämättä - että tehtaan huonekaluarkkitehti oli piirtänyt tarinani tehtaan valmistamaan lasten palliin, ja sain sen joululahjaksi. Nyt palli on yhä kunniapaikalla lattiallamme. Sillä on siis takanaan harvinainen esitystaidollinen elämäni ensimmäinen esiintymisen palkkiohistoria jatkosodan tuntuman ajoilta.
Esiintyjänä olin ollut siis jo sisareni ja veljeni, vanhempienikin yllyttämänä kolmevuotiaasta alkaen jokin ihmelapsi, aikalaisteni lahtelainen suuri lapsitähti, joka osasi sittemmin runoja ulkoa ja opetettuja vitsejä kertoa, joka lauloi alle kymmenvuotiaana naapurin viulistirouvan, Alice Pohjansalon annettua muutamia alkeita kitarasointujen näppäilyyn - kulkurinvalsseihin ja muihin pikkuvanhan tulkitsemiin, aikuisille tärkeisiin romanttisiin tai hauskoihin sota-ajan läheisiin iskelmiiin itse niitä kitaralla säestellen lahtelaisten lasten ja aikuisten huvielämän kaikenlaisissa tapahtumissa - aina murrosikääni saakka. Sesonkina olivat silloin ennen televisioaikaa kymmenet erilaiset ravintoloiden pikkujouluihin ja vuodenvaihteisiin ajoittuvat huvit.
Pääsin onnenkantamoisena Harjulan Vapaaopiston eli Setlementin poikakerholaisena siellä työskennelleen logonomi Viola Vaarron keksimänä harvinaisena poikkeuksena lahtelaisista hämäläislapsista, itärajan takaa tänne Lahteen siirtyneeseen Wiipurin musiikkiopistoon Harjulan kustantamana ilmaisullisesti muka lahjakkaana, vapaaoppilaaksi 10-vuotiaana. Sattui vielä niin, että sain opiskella kitaransoiton lisäksi harvinaista lajia, lausuntaa (aluksi ½ t kitaransoittoa ja ½ t lausuntaa viikossa). Lausunta oli vielä silloin kovassa muodissa kouluissa, iltamissa, juhlissa, erityisesti Wiipurin Musiikkiopistossa, joka oli ainoa valtionapua saanut taideoppilaitos tälle esittävän kulttuurin lajille koko Suomessa.
Omana lausuntataiteen opettajanani oli ensin hienon kultivoitunut, herkkä Raamattuun erikoistunut lausuntataiteilija, huumorin lämminhenkinen opettajataituri Laina Kalmari, sitten Felix Krohnin puoliso Kyllikki Krohn, mutta vahvimmin, lähes koko elämänsä ensin Harjulan sitten Heinolan Jyränkölän setlementtityöhön uppoutunut, konsertoinut lausuntataiteilija Tuure Laitinen. Hän oli tamperelaisen maailman kautta elänyt sodat ja ensimmäisenä harjoitustehtävänä opasti ja ohjasi minulle sotaa peilaavasta Oiva Paloheimon Levoton lapsuus -kirjasta lasten leikkisodasta kertovan sotakuvauksen.
Oiva Paloheimolle pidettiin oma matinea-iltansakin - hän itse oli tilaisuudessa mukana - Konserttitalon hienossa Sinisessä salissa, jossa sain esittää omana lausuntaoppilas-osuutenani tuon katkelman. Siitä oli Tute Laitisen ohjauksessa tullut kuulema niin hauska esitys, että sain tulkita tuota katkelmaa kaikenlaisissa kissanristiäisissä, nuorisoseurojen iltamissa, illanvietoissa, joulujuhlissa, firmojen pikkujoulujuhlissa. Voitin sillä sitten kaupungin ja ajan tapaan Nuorisoseurojen valtakunnalliset lausuntakilpailut. Sota oli siinä aikuisille terapeuttista huumoria, jota kerrottiin lapsen leikin lailla hauskasti. Lausunta oli laji, joka soiton ja laulun kanssa rinnastettiin esitystaitolajina kilpailtavaksi kulttuuriksi urheilun tapaan.
Oma isäni oli ehtinyt käydä kaikki sotimiset Suomen 1900-luvun ensimmäisen puolivuosisadan ajanjaksolla. Kapinan itse jo nuorukaisena kokeneena ja viimein jatkosotaan päätyen hän ja moni kaltaisensa sodan väkivallassa kovia kokenut, hiljainen mies ei niistä puhunut koskaan. Kokemukset kuolemasta ja kuolemisesta vastoin omaa tahtoa olivat järkytyksiä, joita jokainen rintamalla elänyt taltioi syvälle muistinsa takaisimpiin mutkiin. Haluttiin elää rauhan aikaa, haudata järkyttävin elämästä muistojen avautumattomiin kätköihin ja työntekoon.
Väinö Linna ja hänen romaaninsa Tuntematon sotilas (1954) nousi uutuudessaan jokaisen 1950-luvulla eläneen suomalaisperheen tuntemaksi kohutapaukseksi. Se oli kielletty kirja nuorison luettavaksi monien oikeistolaisten oppikoulukavereitteni kodeissa. Vasemmistokodit taas eivät yleensä ottaen olleet kovin lukuhaluisia, työ oli aikakauden mahtisana ja sitä riitti savupiipputeolliseksi muuttuvassa, kaupunkilaistuvassa Suomessa. Rajan takaa Lahteen siirtyneessä Kannaksen yhteislyseossa, jonka oppilaaksi olin päässyt 1952, kirja oli ilmestyttyään 1954 ehdottomasti nuorille sopimatonta koululukemista.
Tuntematon sotilas -teos levisi jo ilmestymisvuonna puheenaiheeksi kuitenkin kuin varkain, salaa ja sitä luettiin joko ostamalla WSOY:n lähes parinsadantuhannen kappaleen painoksesta kirja tai lainaamalla sitten sitä kodeista toiseen. Nuorisokin sai osansa ainakin teoksen kirosanoista, usein peiton alla salaa lukien. Itselleni sitä ensi kertaa näytti veljeni, joka oli ollut asevelvollisena jatkosodassa ja silloin käynyt kerran kivääri mukanaan puntiksella kotona kivääriä meille nuoremmille näytteeksi pamauttamassa.
Kun aika ja oma varteni varttuivat kohti aikuisuutta, oli Väinö Linnan Tuntematon sotilas -teos jo tullut yleiseen kansalaiskeskusteluun, tosin sivistyneiden luokkatietoisten kulttuuripersoonien (Toini Havu HS) tuomitessa sen häpäisynä isänmaalle, armeijalle, sotilaille ja sotiemme eläville ja kaatuneille veteraaneille, mitätöiden kannanotoillaan ja kirjallisuusarvioillaan sen soveltuvuuden nuorisolle ala-arvoiseksi lukemiseksi.
Lausunnan opettajani Tute Laitinen oli siihen heti tarttunut. Paloheimo-esitykseni tapaan jo kuusitoistavuotiaana esitin vuorostaan Tuntemattomasta sotilaasta vuonna 1957 pitkiäkin katkelmia - sotilaiden, veteraanien, varuskuntien, erilaisten yhdistysten tilaisuuksissa, huvitilaisuuksissa, vuosijuhlissa, iltamissa ympäri Suomen ja viimein valtakunnallisissa lausuntakilpailuissakin. Nyt voitot - ajan tapaan Suomen mestaruudet lausunnassa - tulivat taas sotakuvauksilla, tällä kertaa Väinö Linnan kirjoittamilla, murteilla puhuvilla Rokilla, Lammioilla, Hietasilla, Mäkelillä ja Rahikaisilla sekä heidän sota-arjestaaan ja luonnekuvauksistaan. Sota hauskutti suomalaiskansaa. Kuolema noista katkelmista oli kovin kaukana, leikki ja leikinlasku, sotilaskurin naurunalaiseksi saattaminen sekä vitsailu ylinnä. Huumori!
Tuo katkelma pääsi viimein myös suomalaisen opettajanvalmistuslaitoksen tiukan moraalivalvonnan pannasta, kun sain 17-vuotiaana seminaarin ensiluokkalaisena 1958 esittää sitä Heinolan seminaarin uuden ruokalan rakennusmiehille järjestetyissä harjannostajaisissa seminaarin rehtori Antero Valtasaaren pyynnöstä (tai käskystä). Lukuisat firmojen pikkujoulut ja Lahden sekä muiden kaupunkien juhlat, pääkaupunkilaisjuhlatilaisuudetkin saivat sitten kuulla esittämääni katkelmaa, johon monien vuosien, kymmenien esityskertamääränsä vuoksi lopuksi kyllästyin vuosien saatossa. Sodan sietäminen ja kestäminen vaati siis esittävää kulttuuria, joka Linnan tekstinä oli sodankokeneille sukupolville aitoa terapiaa.
Saatoin viimein ottaa lausujan ohjelmistooni Tuntemattoman sotilaan Lehdon kuoleman. Sen tragiikan tulkinta oli kuitenkin lähinnä realismia jäljentävää eläytymistä, koskaan itse kokematta Lehdon asemaa. Esitysfoorumeina oli vakavammat juhlat, kaupunkien itsenäisyyspäivät, sotien vuosipäiväjuhlat ja vastaavat.
Varsinaisia elämyksiä Tuntematon sotilas ei teatteritulkintana minulle suonut muita kuin Edvin Laineen nostalgisen paatoksellisen elokuvan. Muutama lausuja, Veikko Sinisalo etunenässä, lahtelaisen Antero Mäkelänkin esitykset, värittivät monologejaan taustamusiikein, laukaustehostein, valoin ja äänin Tuntemattomasta sotilaasta otteita esittäessään.
Tuntemattoman sotilaan pohjalta tehdyn Pyynikin kesäteatterin tulkinnan vetonaulana toimi Tampereelle esitystä varten rakennettu valtava pyörivä katsomolaitteisto ja Tuntematon sotilas lavastettuna syöksyhaudoin, bunkkerein ja taistelumaastoin, kotirintaminkin. Vuonna 1961 alkanut yhdeksän kesää jatkunut näytelmä perustui mahdollisimman todenmukaiseen sotatunnelman tavoittamiseen aina yli lentävien hävittäjäkoneiden esityksen aikataulun mukaan. Sodan realismin jäljentäminen iski rintamalla kokeneisiin ikäluokkiin, maan kuuluisimmat näyttelijät, Edvin Laineen ohjaus ja tuo harvinainen pyörivä katsomo täytti muun teatteriviihteen ja aloitti monia kesiä jatkuneet sankat katsojavirrat kesäteatterien Tampereelle. Itse jäin kuitenkin seuraamaan tuota Tampereen Pyynikin Tuntemattoman lähes kymmenvuotista kesäjaksoa vain lehdistön kautta.
Tuntemattoman sotilaan teatteriversio, joka ensi kertaa teatterissa sai itseni uudelleen hereille romaanin ydintä miettimään, oli Juha Hurmeen ohjaus vuonna 2006 Jyväskylän kaupunginteatterille. Hurme toi ensi kertaa teatteriin sodan kirot selkeästi ja satuttavasti ne katsojan muistiin istuttaen ja siirsi kaiken sotimisen sankaruuden sivuun romaanin sisällöstä.
Viimeisin, laitosteatteria uudistavin Tuntematon sotilas on Kristian Smedsin järkälemäinen tulkinta erilaisin, ennennäkemättömin visuaalisin teatterikonstein ja suomalaisveden elementein. Vuonna 2007 se valloitti teatteripyhättömme Kansallisteatterin Suuren näyttämön koko salin kaikki nurkatkin moniksi kymmeniksi loppuunmyydyiksi näytännöiksi. Jopa Eduskunta halusi tämän näyttämönesityksen virkansakin puolesta kokea.
VUOSITUHANNEN ULJAIN TEATTERITAPAUS - Lahen uutisia - Vuodatus.net -
Vihoviimeiseksi omaksi teatteritaiteelliseksi esittävän taiteilijaolemukseni sodan kuvaukseksi jäi Nostoväkinäyttämön notkean ja monipuolisen taiteilijajoukon tulkitsema Jussi Kylätaskun Ringportin linja, Kurt Nuotion loistavana ohjaustyönä. Pieni Suomi on kahden silloisen suurvallan Ruotsin ja Venäjän puristuksessa. Sota on siinä noiden valtakuntien hallitsijayksinvaltiaiden keskinäistä, maailman herruuteen tähtäävää petosta ja taistelua, jossa ruumiita tulee, juonia käydään kansakuntien sekavuudessa, pieni Ruotsin omistama Suomi taistelukenttänä.
Oiva Paloheimo, Väinö Linna ja Jussi Kylätasku kaikki kolme kyntävät syvällä suomalaisen yhteiskunnan, maailman sotaisuuden, isänmaan, hirmutekojen, synkkyyden ja väkivallan pelloissa, mutta aina tarpeellisen, hyvän huumorin sydämellisyyttä myös viljellen. Jokaisen heistä olen henkilökohtaisesti kohdannut ja oppinut hieman ymmärtämään, miten sodan aika kirjailijan välittämänä voi muuttaa omia käsityksiämme elämän perimmäisestä tarkoituksesta.
Kylätaskuun päättyköön olla sotiemme historioiden tuntemattomien sotilaiden askeljäljissä esittäjätaiteilijana: askelet alkoivat sota-aikaisen lapsen kouluttamisena sotaa seuranneeseen ruumiillisen työn yhteiskunnalliseen ilmapiiriin (sotaleikit heti sodan jälkeen), sitten sotaa ymmärtäneiden kirjailijoiden tekstien tutkimisiin ja tulkintoihin ja päättyivät 1700-1800 vallinneen Suomen historian nykytilaamme ennustavaan Jussi Kylätaskun maailmankuvaan Venäjän sotaisesta maailmanherruuden väkivaltaisesta jatkuvasta revanssista - joka tänään ennusteesta on jälleen muuttunut realismiksi, Venäjän raakalaismaiseksi maailmanvalloitukseksi, suuren uhoksi ja pienten surmaksi. Suomi on avuton häikäilemättömän naapurinsa sivustaseuraaja, nyt liekanaan suurvallasta pieneksi kutistunut Ruotsi ja molempien kiristäjänä vielä islamilainen Turkki.
Pidän Kylätaskua suomalaishistorian syiden ja seurausten näkijänä, samalla suomen kielen omaperäisenä näyttämöpuheen ilmaisunerona, pirullisena, härskinä humoristina, jolla on aina vakava tarkoitus: herättää katsoja näkemään syyt ja seuraukset, itsestäänselvyydet ja tajun ehkä ryhtyä asioita muuttamaan. Kylätasku käy läpi suomalaisia myyttejä, hän analysoi väkivaltaa, sotaa ja pienten yhteisöjen kanssakäymistä. Kylätasku ei kunnioita ihmisten teennäisiä maailmankuvia, ei hyvyyttä, paremminkin pahuutta: hän ravistelee vakaumuksia, niiden ääripäät hän usuttaa henkiseen, armottomaan taisteluun keskenään.
Tässä tapauksessa pitämiselleni on kokemuksen tuoma oikeutus: sain Jussi Kylätaskun valvonnassa ja kohtaamisissa valmistaa yhden hänen näytelmistään Lahden kaupungintalon pihalle.
Nostoväkinäyttämön Ringportin linjaa esitettiin Lahden kaupungintalon Eliel Saarisen luomalla ainutlaatuisella sisäpihalla kesinä 1979-80. Kuva Helsingin Sanomien Jukka Kajavan arvostelun kuvituksesta 1979.
Nykyisin jatkan kulttuuriin liittyvää kriitikon kymmeniä vuosia kestänyttä kirjoitteluani - pääasiassa tietenkin teatteri on sen sisältö ja kohde. Siksi aihettani tästä artikkelista tuoreuttaen, juuri nyt suosittelen Teatteri Vanha Jukon upeaa, tämän päivän nuoren esittäjätaiteilijakunnan komeaa Tuntematon sotilas -esitystä katsottavaksenne.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.