Norjalaisen Thorbjörn Egnerin satukirja Kolme iloista rosvoa on runsaat puolivuosisataa hauskuttanut, kiinnostanut ja jännittänyt lapsiamme mielikuvituksellisen ihmeellisessä Kardemumman kaupungissa, sen hurjan hurmaavan asujaimiston ja elämänmuodon sadunhengen aina mahdollisessa onnelassa. Siellä eläimet ja ihmiset elävät niin elämänmakuista yhteiselämää, että sadun hyvänolon tunne on monen vakiotoive aina tuolta iltasatuaikojen nelivuotiaasta hamaan sataneljävuotiaan toiveisiin saakka. 

Kirjailijan itsensä kirjasta tekemä näytelmä värikkäine kuvituksineen, henkilögallerioineen, arkkitehtuureineen, lauluineen ja musiikkeineen on ajatonta, hyväntuulista ja taatusti tarpeellista minä aikana tahansa saada nauraa makeasti, jännittää sopivasti ja liikutella aivonystyröitään arvattavasta juonesta niin vietävän kiinnostuneesti ja ajattomasti.

Näytelmä on teatterien ja pienten näytelmäseuruidenkin klassikko, jota monet sadat kerrat on esitetty, tulkittu ja ihasteltu, eikä sen vetovoima mihinkään ole haalistunut. Niin on tänäänkin ja meille suomalaisille vielä onneksi näytelmän riimittely, sen suomenkielinen osumatarkka hauskuus, puhekieli ja rytmi ottavat Aila Meriluodon rikkaana käännöksenä yhä mukaansa ja kimpoavat mielihyvämme usein jo kaventuneille hyllyille sieltä ajatuksiamme pompottamaan, aina uuden sukupolven maisteltavaksi ja ikimuistoisesti naurettavaksi.

Lahden Kaupunginteatterin raamit tälle esitykselle ovat suorastaan ajan ankeuden tilaamat ja teatteritaiteen vakiokeinoissa onnistuneet. Värikäs, sadun tapahtumapaikkoja kätevästi vaihtava näyttämötekniikka, alkuperäiskirjan runsas väriloisto ja ekstrana lahtelainen vanhalle hyvälle näyttelijätyölle, sen karrikoinnin ja tyypittelyn tarkkasilmäiselle oivaltavuudelle pohjaava esitys ovat esityksen lähes täydellisyyden elementit, joita ihastella ja antaa näyttämötaiteen ruusuineen ja persoonallisine lajikkeineen rehottaa. Ehkäpä alkupuolen hieman kulmikas lähes tauoton koheltaminen jo muutaman tovin turrutti menollaan, mutta vastineeksi väliajan jälkeen päästiin nauttimaan sadun maailmojen puhtaasta kauneudesta ja ihmeellisyyksistä sekä tarinan selkeydestä kohtausten jännitteisyyden lumoavassa odotuksessa.

Lumikki Väinämön eläintenmyyjän kohtaus nousi luonnollisuudessaan todelliseksi sadun kauneuden ja hillityn ihmisen tarpeellisuudeksi saduissakin: kauniin melodian mukana hänen ammatistaan laulamansa tuntui sadulta herkimmillään myös Kardemumman arjessa. Aki Raiskion vahva, komediallisen leikkisä kaupungin poliisimestari pyrki innostuneisuudellaan ja hersyvällä myötäelämisellään hoitamaan kaupunkilaisten monien ongelmien käsittelyn - jopa rosvojen kohtelun. Jori Halttusen oman ammattitaitonsa ainutlaatuisuuden tunnistava mainio ratikkakuski Jytkynen oli tietenkin joukkokuljetuksen tämän sadun kunkku - lavastuksen raitiovaunuun teki mieli hypätä mukaan katsomostakin. Tapani Kalliomäen kaupungin viisas Topias loi tarinaan uskottavuuden nerokkuutta muuttamalla monimutkaiset ratkaisut vanhuutensa ja viisautensa tietämyksellä hämmentävän yksinkertaisiksi ja toimiviksi.  Kolme iloista rosvoa, Jari-Pekka Rautiaisen korstomaisen äkkipelottava, suurireaktioinen Jesper osoittautui sittenkin lapsekkaan yksinkertaiseksi, leikkiväksi rosvoksi, jonka kumppaneiksi Janna Räsäsen pikkuriikkinen vikkelä-älyinen Kasper ja Raisa Vattulaisen harkitseva Joonatan muodostivat kolmikon, joka innostui kuvittelunsa avulla ensin herkullisen jekkumaisiin rikollisiin aikomuksiin, sitten rosvoille sopivan pimeyden turvin toteutuksiin ja lopulta kuin opiksi aina rikosten seuraamuksiin ja rangaistuksiin - lieventävä asiana ainainen nälkä ja puute ruoasta. Anna Pitkämäen sangen topakat Sohvi-täti ja Kauppias Vuori, Saana Hyvärisen kulinaristisen pullea makkaramestari ja hauskan elävä papukaijaolemus, Mari Naumalan nuorityttö Kamomillan ensi kosketus ajan kaupungin rientojen syntisiin huveihin, ensirakastuminenkin tuntui sopivalta sukupolvien historialta, kun taas hänen joka paikkaan ehtivä mukapelottava leijonahahmonsa todelliselta roolitäysosumalta - unohtamatta Liisa Vuoren sorja-askelisesti tanssivaa rouva Paavalia tai reipasta Tommia.

Koko ensemblen esittämä kaupunkijuhla - sirkuksineen ja monine ohjelmanumeroineen, kuten maailman suurin laulava puhuva kameli (Rautiainen), uljas Hippokrates-hevonen (Vattulainen) tai koiralaulukuoro, jonka hullunhauskan esityksen keskeytti areenan yli kiiruhtava kissa -  oli kekseliästä, nautittavaa showta.

Jos ihan tätä päivää vielä voi liittää esityksen kokonaisuuteen, niin onnistunut on hienosti ideoitu ohjelmalehtinen, josta katsoja saa mukaansa pienen askartelutehtävän. Samoin pilvipalveluista näkyvä laulun teksti sekä kissaötökkärobotti olivat nykykeinojen tervetullutta plussaa, sitä vastoin varsinkin näytelmän ensipuolta rasitti televisio-ohjelmista tuttu, aina kuuluva taustamusiikki - esityksen kohtauksiin keskittymistä ja sen aitoa tunnelmaa häiritsevänä miinuksena.

Tanssit toimivat mukavan luontevasti ja yhteisöllisesti, puvut täydensivät tulkinnan silmäruoan mielikuvituksellisuutta, kaupunkilaisten useilla yhteislauluilla oli ilmaisuvoimaa ja tehoa kuin vuosien takaisilla iltamatraditioilla ja kohtausten vauhti oli ensi kertaa teatterissa kävijälle sopivaa. Naurun kujerrusta ja hyvää-oloa ei voinut estää meiltä teatteriin jo vihkiytyneiltä hieman kokeneemmiltakaan.

Lahden kaupunginginteatteri

Thorbjörn Egner

Kolme iloista rosvoa

Suomennos Aila Meriluoto

Ohjaus Aleksis Meaney    Lavastus   Tiina Hauta-aho    Pukusuunnittelu  Amita Kilumanga

Koreografia  Laura Huhtamaa  Laulujen harjoitus  Martti Peippo  Valosuunnittelu Tiina Hauta-aho, Jouni Nykopp

Ääni- ja musiikkidramaturgia Tatu Virtamo

Rooleissa   Jori Halttunen, Saana Hyvärinen, Tapani Kalliomäki, Mari Naumala, Anna Pitkämäki, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Janna Räsänen, Henri Tuominen, Raisa Vattulainen, Liisa Vuori, Lumikki Väinämö

Artikkelin valokuvat Tarmo Valmela

Arvio esityksen ensi-illasta Eero-näyttämöllä 28.8.21  klo 18.30