Suomalaisen kesän kansankulttuurin odotetuin, rakastetuin ja kansoitetuin pienten ja suurten paikkakuntien tapahtuma on kesäteatteri. Saamme sen mukana omat odotuksemme hauskuudesta täyttymään, hieman rentoutua ja erkautua liian tärkeistä arjen ja työn asioista, viihtyä hassuissa juonellisissa tarinoissa, lauluissa ja laulelmissa - siis kaikkea huoletonta hauskaa iästä riippumatta tuo harmiton, ajaton, helppo ja kevyt viihde meille tarjoaa.

 

Pesis21%20b.jpg

Eikä Pesäkallion kesäteatterin tämän kesäinen näytelmäharvinaisuus kahdenkymmenen vuoden takaa, Pastori Tarsalainen ja viidakon lait, poikennut näistä odotuksistamme - hauskaa, vähintään pikkuhauskaa, tirskuttavaa ja ihan välillä huvittaville kohtauksille, osasuorituksille aplodeerattavaa esityksessä riitti kosolti.

 

Teksti: Sirkku Peltola
Ohjaus ja sovitus: Satu Säävälä
Visualisti: Hanna Kaitila
Musiikin sovitus: Stefan Andersén ja bändi
Bändi: Lari Lius, Dimi Dallas, Einari Toiviainen

Joel Tarsalainen palaa kotikyläänsä pastoriksi isänsä jalanjälkiä seuraten, äitinsä, vanhan ruustinnan hoteisiin. Kylään on saapunut kirjastoapulaiseksi virolainen Jaanu Portas ja kirjallisuutta rakastava Joel rakastuu ensi silmäyksellä. Tämä rakkaus aiheuttaa mustasukkaisuutta Joelin lapsuudenystävässä Beatassa. Tapahtumat ovat liikaa herkälle Joelille ja hän pakenee mielikuvitusmaailmaan. Joel elää mielessään Tarzanina, tapahtumat suodattuvat hänen mielessään viidakon kovan, mutta oikeudenmukaisen lain kautta.

 

Ehkäpä tarinan ajankohtaisuus kahdenkymmenen vuoden takaa tuntuu nytkin sopivalta etäisyydeltä - onhan naapurimaamme eestinkielen samankaltaisuus niin tavattomasti huvittanut kanssakäymisiämme alusta alkaen, lisääntynyt moninkertaiseksi ja tietenkin meitä suomalaista banaanikansaa nöyrästi palveleva eestiläinen on vieläkin sitä paarialuokkaa, jolle suomalaiset auliisti antavat hanttihommat tehtäväksi. Perussuomalaistuneessa Suomessamme asia on oikeastaan jo muuttunut entisestä virolaisille suomastamme alamaishymystä miltei hälyttäväksi tosiasiaksi: he vievät jo työpaikkamme ja ajavat ohi koulutustasomme. Tällä kohden Sirkku Peltolan tarina ja Pesiksen esitys elää vielä entistä hyvää aikaa, pienen suomalaiskunnan kaikkitietävässä asukkaittensa omassa sisälämpöisessä lintukotoilmapiirissä. Sinne, taaksepäin menneeseen aikaan katsoen voi kaikelle nauraa niin makean estoitta.

 

Hauskuus ja viihde eivät synny kuitenkaan itsestään, tarvitaan hauskuuttamistaidon osaajat, heidän yhteistyönsä clout ja showt, monet tarinan kulmapisteiden paisutukset, yhteisnäyttelemisen lukuisat harjoitukset ja niin tämä keitos kypsyy tarkoitukseensa ja meitä naurattamaan usein oikein vatsan ja uinuneiden nauruhermojemme täydeltä.

 

Pesäkallion esitysensemblellä on tällaiseen viihdyttävään, komedialliseen esitysperinteeseen valmiudet: kevyen musiikin taitoa vaikka monelle teatterille jakaa aina upeaan stemmalaulamiseen saakka, paljon vankkaa luontaista, synnynnäistä komiikan tajua, kun sen ohjaaja, niin kuin nyt etsii ja houkuttaa taiteilijoistaan koettavaksemme, nuoruutta ja ketteryyttä esityksen vauhdin - tanssin ja koreografian - ylläpitämiseksi sellaisena, että taatusti pysymme parituntisen hereillä, jopa vauhdistakin siinä pähkähullussa viidakkoisten lakien hassuttelevassa menossa kärryiltä pudota.

 

Pesis21a.jpg

Hyvä, kokonaisuuden oivaltava, huumorilasien läpi katsova ohjaus on jälleen Satu Säävälän taattua työtä. Yksi Säävälän komediaohjauksen rikkaus on antaa näyttelijöille kaksi täysin erilaista henkilöhahmoa näyteltäväksi - tässä luonnostelussa koko komedia toimii upeasti karrikoiden, esitykseen näyttelijätaiteen mielikuvituksellista lumoa säkenöiden.

Eppu Gustafssonin pitelemättömän taitavasti luonnehdittu ruustinna on näyttelijätyönä niin vakuuttava, että hänen äksyn päsmärin tahtiinsa useat kohtaukset saavat hurmaavan hurtin huumorin ja toden vuorottelun sähköisen dramaattiseksi, näyttelijättären jättimäisestä Kaala-apinasta taas toteutuu hahmotyypittelynä teatterillinen, todellinen mestariteos jähmeydessään, liikkeissään, ruumiillistumana.

Enni Ojutkankaan terävä, suulas Senni tuo esitykseen tarpeellista kohtausten juoruilua ja kommentointitasoa ja hänen koiransa Cheeta hellyttävää eläinkunnan suloista inhimillisyyttä.

 Dimi Dallas luo rempseän rasvaisen maalaisrengin ja sen vastakohdaksi afrikkalaisen sulavaliikkeisen sutkin alkuasukas Weikikin, molemmat hahmot myös tarpeellisin musikaalisin bassoresonanssein. Harri Helin tuo tilallinen Mänttäriin alkuvoimaisen maalaisisännän kiihkeän jääräpäisyyden tähän draamalliseen hupiin, kontrastina täystomppeliksi luonnosteleman salametsästäjä Jackin.

 

Pes%C3%A4kallio%2021%204.jpg

Elina Rutin karrikointi kanttorina luo esityksen hemaisevaa naisellisuutta ja hänen ylipapittarensa taas sadunomaista eteeristä haltiattaren magiaa - molemmat esityksen täydellisintä laulullista nautittavuutta. Laura Nuuttilan virolainen kirjastonhoitaja saa uskottavan tunteikkaan luonnehdinnan ja sairaanhoitaja Porter taiten näytellyn asiallisen luonteikkuuden - ja tietenkin molemmat edustavat esityksen laulullista herkkua - samoin Mikko Laineen lauluvoimaisen uljaat näyttelijätyöt, nössönä kunnanjohtaja Silvennoisena ja varsinkin kohtausten draamallisuutta ylläpitävänä salametsästäjä Silverstonena.

Einari Toiviaisen kelpo luonnehdinnat eläinlääkärinä ja professorina, Hilla Jääskeläisen, Pihla Karhun, Astrid Blomqvistin, Salla Seppälän ja Suvi Elpiön muuntautumiset moneen eri roolihahmoon luovat esitykseen laventavaa, sopivaa kansanomaisuutta ja yllättävyyttä.

 

Keskusrooli Pastori Tarsalainen/Tarzan saa Väinö Weckströmin hahmossa luontevan, toimintaa, inhimillisyyttä ja huumoria ylläpitävän vivahteikkaan, äärimmäisen vetovoimaisen ilmiasun. Hänen harvinaisessa näyttelijäkarismassaan on taikavoimaa pitää koko hupidraaman ajan katsoja mukana tarinassa. Hän räiskyy, tunnelmoi ja elää mukana vastustamattomasti ajatuksiimme saakka. Weckströmin laulu on komeaa ja puhdasta kultaa kuultavaksi. Hyppäys näin keskeiseen rooliin, vajaassa viikossa on jo yksi oman katsojaurani ennenkokemattomista näyttelijätaiteen suurenmoisista saavutuksista.

Pesäkallion tuttu lavastusinteriööri toimii Hanna Kaitilan kuvitteellisen visuaalisuuden rikkaudella. Vakio yllätys siitä, miksi eläimeksi moottoriajoneuvot aina pesäkalliolaisten esityksissä bravuurina voivatkaan muuntua, oli jälleen fantastinen neronleimaus.

 

Harvinainen ensimmäinen koronan jälkeinen aika on koittanut kaupungissamme, innostunut yli kahdensadan katsojan yleisö sai pitkästä aikaa kokea perinteisen kesäviihteen, nauttia sen tuomasta huolettomuudesta ja aina tarpeellisesta yhteisöllisestä taidekokemuksesta. Pesäkallion kesäteatterissa on koettavana taas vuoden pitkästyttävän tauon jälkeen suomalaisen suven ainutlaatuista, lämminhenkistä hauskuutta.

 

 Arvio 7.7. 21 ensi-illasta

 

https://www.pesakallionkesateatteri.fi/

 

Lis%C3%A4liite.jpg