Orimattilan Mallusjoen kylän kulttuurinen imu lähes kolmenkymmenen vuoden ikäisten Takinkääntöviikkojen muodossa on maailmankuulua. Kylän teatteritaiteelliset perinteet ovat Suomen nuorisoseurakukoistuskausien ajoilta 1940-60 -luvuilta jo vieläkin pidemmät ja perinteisemmät. Mallusjoella teatterisaavutukset ovat myös lähivuosina - viimeisin 2018 Viulunsoittaja katolla - kohonneet maan huippuun tinkimättömässä taiteellisessa ideoinnissa ja toteutuksessa, koko kyläyhteisön täydellisessä paneutumisessa tehtävään.

 

KOvan%20onnen%20lapsia.jpg

Matleena, Antti ja Topra-Heikki

 

Kun Minna Canth on nyt tänä yltäkylläisyyden aikana valittu Mallusjoen vankan teatteriperinteen lähtökohdaksi ja vielä hänen 1800-luvun lopun Suomeen kenties kaikkein aikaansa sidotuimman, tendenssisimmän Kovan onnen lapsia -tekstinä, on otettu uhkarohkea askel. Mitä tämä teksti enää tässä ajassamme merkitsee?

 

Yhteistä vuosille 1888 ja 2019 on suuri työttömyys ja sen vaikutukset perheisiin, yhteisöjen elämään - luulen näytelmävalitsijoiden ajatelleen. Työttömyyden lohtu viinasta on sekin molempia aikoja yhdistävää.

 

Sosiaalihuollon ja terveystoimen suhtautuminen sairaisiin lapsiin ei enää tässä maassa kohtele niin julmasti lasta ja perhettä kuin Canthin aikana sääntönä tapahtui - tässä ainakin historiallista perspektiiviä todistettavaksi yhteiskuntakehityksestä.

 

Näytelmän sovitus yleensä käyttää punakynää vetämällä vanhat sanonnat ja käsitteet uusiksi, mutta  sovittaja-ohjaaja Anna Pitkämäki ei enää tyydy tähän menetelmään. Hän kurttaa sivun toisensa jälkeen turhana. Kaksi ja puolituntinen teos saadaan näin reippaan tunnin mittaiseksi. 

 

Jos teoksesta vielä karsitaan sitten sen tärkein, äidinrakkauden tunne, kaikkia ihmisiä empatisoiva lapsen sairaus ja sen parantamisvelvollisuus, voidaan jo rypistää valtaosa alkuperäisnäytelmän tekstisivuista. Lapsen kuolema, koko näytelmän puhuttelevin, vavahduttavin huippu, heitetään sekin turhana, täysin sivuuttaen roskiin. Mitä jää jäljelle.

 

 

Surrealistisen epäesteettinen teos, jonka tärkeät ratkaisut tapahtuvat suomalaisittain, kuten Canthin alkuperäisteoksessakin, tuuhean kaiken kätkevän metsän tietymättömissä, pimennoissa, siellä lymyävän viinahöyryisen yhteiskunnan sakan, kurjien, syrjäytyneiden seassa. Tänä päivänä "suomalaismetsä" tarkoittaa suuria roju- ja hylkytavarakekoja, joita kansalaisten yhteiskunta-ahneus ja vähäinen vaivannäkö sekä yleinen piittaamattomuus ovat metsän koristeiksi ympäri maan metsiin synnyttäneet.

 

Muutenkin tulkinnan tyylikäs epätyyli kirpputorilta ja ilmaisjakeluista, nurkkien lumpuista nyhdetty puvustus, kaikkinainen rekvisiitan eri aikakausien tyylittömyys tukee tätä valittua teemaa täydellisesti. Myös ajankulku ja eri aikakausien tunnusmerkit sekoittuvat täysin toisiinsa.

 

Kaikki muu - kuten roolianalyysi ja näytteleminen - onkin sitten jo katsojan kokeilemista. Esityksessä hurja farssi ja vakava tragedia, lain ja oikeuden tasa-arvon yhä toteutumaton teema kilpailevat katsojan kiinnostuksesta.

 

Farssina toimii hilluva, vimmainen, siivoton, räkäinen lapsikatras, joka lainaa ilmiasuunsa menneiltä sukupolvilta kiantomaista ryysyrannan perheen rääsyläisjoukkoa sulkemattomine rääväsuineen. Poliisikomiikkaa suomalaiselokuvien mustavalkeaa pölhökustaista, speden ja pekkapuupään kertahuvitteista tilannekomiikkaa käytetään runsaasti. Korttia lyövä, kiero ja ronskin kiroileva anoppi tuo teokseen katsomossa taatusti naurua aikaansaavaa niskavuorelaista suoranpuhumista, kirosanoin ja hävyttömin herjoin..

 

Krista Riihelä, Erna Kangassalo, Pirkko Leivo luovat lapsikuvarääpäleensä estoitta, Erja Huovilainen ja Pirkko Leivo tarkka-ajoitetusti toimivan farssisen poliisiduon ja Eine Kyllönen näytelmään kirjoitetun uuden roolin, hävyttömän anopin.

 

 

Tragediana elää vain kovin ohuesti Canthin näytelmästä jäljelle jääneet Vaarasen perheen teemat. Työttömän mahdollisuus saada rahattomana lapselleen lääkitystä, eriarvoistavasta työttömyydestä ihmisissä sikiävä katkeruus ja voimankäyttö oikeutettuun anarkiaan limittyy Topra-Heikin luodessa tapahtumiin juonen ja toteutuksen murhapoltolle -  rikkaalta rahat ryöstääkseen köyhää Vaarasen perhettä auttaakseen - suunnitelman toteutusesteet tieltään murhaten. Vaarasen perheen yhteinen onni ja rehellisyys johtavat omantunnon puhdistumiseen, mutta samalla yhteiskunnan lainkirjaimen ankaraan tuomioon.

 

Suvi Pölläsen eheästi näyttelemä Silja ja Kössi Kyrön luonteva Antti kantavat tragedian teemoja. Ria-Noore Depnerin tyynin tunteikas Matleena ja Teppo Koskisen temperamentikas, roolinakin vielä ehyt Topra-Heikki välittävät tarinan tunnelatausta yhteisnäyttelemisensä vilpittömyydellä. Vellu Koskisen ja Reeta Lyyran työmiehet täydentävät tyyppigalleriaa. Petri Ryytyn kaksoisrooli työkaverina ja rikosetsivänä on näyttelijätyönä jo laadukas.

 

Mikään kovin onnistunut kokonaisuus tästä mallusjokelaisten kokeilusta ei syntynyt - yhteiskunnallista pamflettia siitä ei tullut. Tulipahan aina tarpeellista ajatuksentynkää Canthin yhteiskunnallisten ajatusten päivittämiselle ja oikeutettua arvoa tekijöiden rohkealle teatterikokeilulle.

 

https://nb-no.facebook.com/events/760799167650929/

,

Lis%C3%A4liite.jpg