Mari_Naumala%2C_Teemu_Palosaari.jpg

Mari Naumala ja Teemu Palosaari                                                    Kuva Tarmo Valmela

 

Anni Kytömäki KULTARINTA

SOVITUS Ari-Pekka Lahti   OHJAUS Heidi Räsänen   LAVASTUSSUUNNITTELU Pekka Korpiniitty   PUKUSUUNNITTELU Minna Välimäki   KOREOGRAFIA Jyrki Karttunen   VALOSUUNNITTELU Jouni Nykopp   MUSIIKKI JA  ÄÄNISUUNNITTELU Tatu Virtamo

ROOLEISSA Saana Hyvärinen, Mari Naumala, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aarre Reijula, Henri Tuominen, Aki Raiskio ja Raisa Vattulainen   LAPSIAVUSTAJAT Kaapo Aro, Unna Autio, Viljami Loponen ja Vuokko Niemi

ESITYS 9.10.2020 Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä.

 

Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämön uutuus Anni Kytömäen hienosta KULTARINTA-romaanista - sukupolvitarinasta, luonnon ja ihmisen uudenlaisesta kohtaamisesta - viritti etukäteen suuria odotuksia sen pohjalta tehdyn näytelmän sisällöstä ja toteutuksesta. Toisin kävi. Romaanin lumoava luontotunnelma ja ihmisten ja luonnon välinen kosketus, henkilökuvien syy-yhteys ja tunteen aitous karisivat kovin modernisti ajatellussa sovituksessa ja sen teennäisessä teatterillisessa ilmiasussa miltei tavoittamattomiin.

 

Syy oli sovitus-ohjauksen simultaaninen sukupolvien läsnäolo, jossa useamman kerran kaikki kolme sukupolvea olivat läsnä samaan aikaan näyttämöllä muistikuvina, reaalisesti ja tulevaisuusnäkyminä. Niin moderni kuin sovitus-ohjaus kunnianhimoisena teatterityönä pyrki muodoltaan olemaan, henkilögalleriaa oli liiaksi näyttämökuvassa yhtä aikaa katsojan ensi kertaa tositarinaa hahmottaakseen.

 

Tarinan kertominen teatterissa kaipaa syvällisen sisältönsä ja runollisuutensa lisäksi aina myös näyttelijöiden välistä tunnetta, katsomoon saakka koskettavaa aitoutta - relaatiota sekä lihaa ja verta. Ohjaus tuntui liiaksi pelkkien ihmistyyppien luomiselta juonen kuljettajiksi, historiallisten ajankohtien korostamiselta tai yleensäkin luottamiselta monenlaisiin rekvisiittoihin ja tehostekeinoihin näyttelijätaiteen kustannuksella. Näin tarinan ihmiset ja luonnon ainutkertaisuus haalistuivat ja typistyivät toisarvoisiksi ja esitys jäi ulkonaisten keinojensa vangiksi. Hitusen logiikkaa tähän aikuissatuun kaipasimme.

 

Näyttelijävalinta toi katsojalle vaikeuksia kokea tämä romaanin tosielämästä kertova luontokokemuksien rikastama kolmen sukupolven tarina osaksi elämän todellisuutta. Tosin Mari Naumalan Mallassa oli parhaimmillaan tunnetta ja kypsyyttä kodin hylkäämän, sijaiskasvatukseen työnnetyn tytön ajattelun syvyyksien, itsetutkistelun, epätietoisuuden, pettymysten ja toivontunteen ilmentäjänä roolin täydeltä. Saana Hyvärinen toi kolmeen naishahmotteluunsa esityksen uskottavuutta ja luontevuutta koko tulkinnan rikkaudeksi, Aki Raiskio palasi liikaakin hienon Pohjantähti-tulkintansa miesuhoon romaanin punaisten ja valkoisten kohtauksessa. Teemu Palosaaren näyttelijätyö Erik nousi kenties esityksen uskottavimmaksi, perustellusti tutkituksi ja monilta elämänkäänteiltään luonnehdituksi roolityöksi.

 

Lavastukseen ympätty metsän lumoava luontokokemus toimi taustalla kovin keinotekoisesti puufiguurein ja metsän äänin ideoituna - ja metsän tuho talousmetsänä toteutettiin mukana liikuteltavin levein puista sahatuin lankuin, näytelmän ihmisten kulkua ohjaavina tasoina ja lankuista kohtausten tasoja rakentaen, henkilöitä tarinan kohtauksen keskiöön nostaen. Lankkulavastuksen näyttelijäkeinoin toteutetut siirrot ja osoittelevuus kovin teennäisin ja ylirunsain rekvisiitoin, lintuherbaarioin, nauharajauksin ja linnunpöntöin tuntuivat vain keinotekoisesti luonnon merkitystä tavoittelevilta samoin koreografian liikekielen kummallisuudet kolmikon askelluksineen pelkiltä ulkonaisilta keinoilta - kaikki alistettu tavoitellun kokonaistyylin itsetarkoitukseksi.

Kokonaisuus jäi tässä tulkinnassa kovin ohueksi ja sekavaksi. Harmi romaanille, näyttelijöille ja  paljon odottaneelle yleisölle.

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/produktio/251/kultarinta

Lis%C3%A4liite.jpg