hilmanp%C3%A4iv%C3%A4ohjelma.jpg

 

 

Lahden Lauantainäyttämön kaksituntisilta Hilmanpäiviltä lähtee suu mutrussa, mutta myös mieli hyvästä viihdyttämisyrityksestä keventyneenä. Hilmanpäivät - ensimmäisiä Matti Kassilan (1924-2018) elokuvia, Agapetuksen hauskan kirjan pohjalta - on tuttu jo elävistä kuvista 1950-luvulta ja myöhemmin sen televisioesityksistä. Tuon filmin mieltä keventävää ja huvittavaa tenhoa pikkupojasta tähän varhaisvanhuuteen ei himmennä mikään. Juuri maallisen majan ulkopuolelle siirtyneen Matti Kassilan ohjaus, jossa suomalaisen 1950-luvun näyttelijäkaartin parhaimmisto esiintyi oikeassa elokuvassa, on kunniaksi suomalaisen hyvän huvinäytelmän keveydelle ja myös Lauantainäyttämön näytelmävalinnalle.

 

Agapetuksen teksti on hyvää, hauskaa, virkistävää tilannekomediaa täynnä, juoni pienen yhteisön kohtaamisesta kylän perinteisillä osuuskaupanhoitajan vaimon, Hilman nimipäivillä. Nimipäivät olivat suomalaisyhteiskunnan paikallisissa seurustelutilanteissa tyypilliset vielä 1980-luvulle saakka. Maaseudulla kirkonkylän kerma ja persoonallisuudet niihin perinteisesti saapuivat tai kutsuttiin. Siellä selvisi myös julkinen ja sisäsyntyinen hierarkia, kakkureseptit, juorut ja salaisuudet. Nämä Hilmanpäivät sotkee näytelmäversiossa tulipalo. Osuuskaupanhoitaja on vapaapalokunnan uusi, juuri koulutettu päällikkö ja hänen on kiirehdittävä noutamaan uutta palontorjuntatekniikkaa paikalle palopruutan muodossa, etsimään ensin kadonnutta pruutan säilytyspaikan avainta. Hilmanpäivien ilta ja yö sekä seuraava aamu on täynnä romantiikkaa, mielikuvituksellisia kiireitä ja yllättäviä kohtaamisia.

Agapetuksen 1930-luvulle sijoittunut tarina liikkuu kaupanhoitajan asunnossa, kunnan tuomaritalossa, palopaikalla ja matkoilla niiden välillä, tapahtumiin limittyviä henkilöitä riittää apteekkarista, vanhoista ja uusista tuomareista, talojen isännistä ja emännistä palveluskuntiin, opettajiin, autokuskeihin, postineiteihin ja apteekin neiteihin.

 

Kokonaisuus on täyttä 1930-luvulle personoitua maailmaa, jonka ilmapiiristä ja ajankuvasta tämän päivän ihminen voi lukea enää vain paikallishistorioista, historian kirjoista tai vanhoista sanomalehdistä. Mutta itse juoni, tekstin käänteet ja tarina on puhdashenkisen suomalaishuumorin suurta taituruutta.

 

Lauantainäyttämön Hilmanpäivät-tulkinta vetää suun mutruun ja otsan kurtuille esitysvalmiuksiensa keskeneräisyydellä ja monitaitoisten esittäjävoimiensa ohjaamattomuudella. Viidentoista näyttelijän luomat karikatyyrihahmot eivät valtaosaltaan aukea lainkaan esityksen elävyyteen ensimmäisen vartin aikana. Katsojan on toivotonta myös hahmottaa Hilmanpäiväjoukon näyttämöllä seisovaa verettömän tuntuista joukkiota. Katsoja on liian kauan ymmällä pysähtyneisyydestä, kyllästymiseen saakka. Lavasteettomuus ja niukka, mielikuvitukseton puvustus eivät auta vilkkaampaakaan kuvittelutaitoa yleisössä hereille.

Väliajan jälkeinen puoli näytelmästä enteili jo monilta tuokioiltaan tilannnekomiikkavälähdysten viihdettä. Vanhan tuomarin (Kari Kitunen) ja postineidin (Janica Pynnönen) luoma kokonaisuus on jo aluperäistekstiltään ehyt ja lahjakkaitten esittäjiensä tulkitsemana kelvokkaan nautittavaa farssikomediaa - Janica Pynnösen komeasti tyylitellessä naiseutta ja Kari Kitusen yrmeää tuomarihahmoa. Myös apteekin neidin (Nea-Sofia Koskela) kovin monologimaisessa kohtauksessa on hersyvää, suulaan huumorin maittavaa viihdettä ja taitavaa näyttelijäotetta.

 

Hilmanp%C3%A4iv%C3%A4t%20kuva.jpg

 

Kenties ehyimmän näyttelijäosuuden tarjoaa Omppu Koivu ensimmäisen puoliajan arvoituksellisena, demonisena, uskottavana emännöitsijä Eevana - tulkinnassa on sisältä elettyä tunnetta, laskelmoivaa huumoria ja hänen laulunsa sopivan korutonta ja roolityö taitavaa, tilannevarioivaa eläytymistä. Sitävastoin tämän osaavan näyttelijän kaksoisrooli Kipalana menee epäselväksi söheltämiseksi ja toisella puoliajalla hänen emännöitsijä-hahmonsakin pirstoutuu tyylittömäksi. 

 

Teppo Ruotsalaisen kaupanhoitajasta pulpahtelee sopivan innostuvaa luonteikkuutta ja Tuulikki Annalan autokuski Alpertista verevää, spontaania elävyyttä.

 

Koko esityksen joukkovoima löytyy riemuksemme ja yllätykseksemme esityksen musiikista, jonka Stella Kullström pianistin ja viulutaiturin ottein tuo esitykseen. Kullströmin musisointi luo siihen loistavaa dynamiikkaa, käynnistää ja rytmittää koko näyttelijäkunnan, tilanteet ja hahmot elämään. Viimeisin Tannerin kupletti joukkoesityksenä oli jo upeaa musiikkiteatteria ideana, esityskoreografiana, vapautuneen iloisena laulutulkintana.

 

Tällaisesta teatteritajuisesta musiikkitaiturista Lauantainäyttämön innostuneen teatteriensemblen on syytä pitää tiukasti kiinni ja rakentaa tulevaa ohjelmistoa näin sytyttävän muusikon varaan. Silloin ei yleisönkään tarvitsisi esityksessä kyllästyneenä enää mutruilla suutaan, vaan nauttia täysin siemauksin teatterin lumoavasta magiasta.

 

 

 

Lahden Lauantainäyttämö

Agapetus:  HILMANPÄIVÄT

 

Rooleissa: Teppo Ruotsalainen, Aino Pennanen, Pirkko Kauppila, Janica Pynnönen, Nea-Sofia Koskela, Kim Ruuska, Kari Kitunen, Miikku Tolonen, Anne Härkönen, Päivi Kirjavainen, Marko Hiekkanen, Tuulevi Annala, Lilian Kiander, Omppu Koivu, Maria Tynys

Ohjaus Elina Eloranta   Musiikki Stella Kullström

 

Lis%C3%A4liite.jpg