Antti%20Tuurin%20uusin.jpg               Ikitien%20Antti.jpg

 

Anti Tuuri kertoo ajatuksensa minä-muodossa, koko Ikitie-romaanin sisällön pisteestä pisteeseen 431 sivulla. Ikitie-romaanin luettuaan saa yksilöllisen, inhimillisen, realistisen todellisuuskuvan kuin kuulisi tarkan yhdestä ihmisestä tehdyn, inventoivan, paksun ja täydellisen elämätilikirjan.

 

Ikitie on yhden suomalaisen väkevä kokemus poliittisista ääriliikkeistä, lapuanliikkeestä ja sosialismista, sekä suomalaisista paluumuuttajista Amerikasta Neuvostoliiton ihannevaltion juuri perustetun maailman kommunistisen aatteen kolhoosionnelan elämästä 1930-luvulla.

 

Antti Tuurin teksti tuo vasta nyt - ensikertaa vuonna 2011 - painokoneista ilmestyttyään päivänvaloon pohdittavaksi ja arvioitavaksi suomalaisuuden ja koko maailmantilanteen 1930-luvun suurine yhteiskuntamullistuksineen yhden suomalaisen ihmisen Antti Tuurin kirjoittaman Jussi Ketolan ihmiskohtalon kautta. Teoksen luettuani liikutuin - ihmislajin julmuudesta, politiikan lupauksista ja petoksista ja ihmisen elämän onnenetsinnän todellisuudesta - hiljaiseksi.

 

 

 

 

 

Ikitie%203%20b.jpg

 

Ikitie-romaanin pohjalta Antti-Jussi Annilan ohjaama elokuva sai ensi-iltansa syyskuussa 2017. Elokuvan sankat katsojaennätykset todistavat suomalaisten kiinnostuksen Ikitien kertomiin tosiasioihin..

 

Elokuva näyttää Ikitiestä filmitaiteen version. Sen keskushenkilön hahmo kylmenee miltei mekaaniseksi ihmiseksi. Kovin paljon elämän lämpöä elokuvan Jussi Ketolasta ei välity, elämän synkkyyttä ja lohduttomuutta, sen pettymystä ja kuolemaa, julmaa todellisuutta, raakuutta, verenvuodatusta kylläkin. Elokuva ei enää anna minkäänlaista toivoa etsiä maailmasta humaanisuutta tai ihmiselle mahdollisuutta elää. Sen synkkyys on jo pitkälti epätodellista, näyteltyä, imitoitua. Elokuva on helpompi jättää omasta mielikuvasta sivuun ja todeta se tehdyksi filmitaiteen tehokeinoin. Romaanin laajan ihmiskokemuksen ajatuksia aukovaan puhuttelevuuteen verraten elokuva on yksitasoisen laiha tulkinta Antti Tuurin alkuperäisteoksesta.

 

 

Suomalainen teatteritaide ja myös elokuvataide ovat ohjelmistovalinnoillaan kartoittaneet osaavasti ja monipuolisesti viimeisen kahden vuoden ajan itsenäisyytemme 1910-20 -lukujen olemusta, sisällissotamme suurta kansallista onnettomuutta, mutta hypänneet lähihistoriassamme yleensä suoraan viimeisiin sotiimme lähinnä vahvoin, varmoin Väinö Linnan ajatuksin.

 

Kummallisesti historiastamme on teatteriohjelmistoissa jäänyt puuttumaan merkittävät pulavuodet sekä tuulinen aatteiden ja ihanteiden maailmanmyllerrysten 1930-luku. Siksi Antti Tuurin Ikitie-teos on historiallisesti ja kansalaistietouden kannalta merkittävä päänavaus lähihistoriamme selvittelemiselle.

 

 

 

 

 

Lahden kaupunginteatterin IKITIE

 

"Kylän miehet vievät pasifisti Jussi Ketolan yöllä kotoaan. Muiluttajien kyyti pitkin ikitietä vie kohti varmaa kuolemaa. Jussi pääsee kuitenkin pakenemaan kaappaajiltaan rajan taakse Neuvosto-Karjalaan, mutta vapauttaan hän ei enää takaisin saa. Jussi lähetetään uuden henkilöllisyyden turvin Hopea-nimiseen amerikansuomalaisten kolhoosiin, utopiayhteisöön, jossa hänen edellytetään hankkivan tietoja mahdollisista kansanvihollisista. Yhteisön tavoitteena on rakentaa parempaa tulevaisuutta siirtokunnalle.

Vuodet vierivät Hopean väen ponnistellessa kohti yhteistä hyvää. Vallanpitäjien intressit kuitenkin vaihtuvat: Stalinin vainot nostavat päätään."

 

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/produktio/216/ikitie

 

Ikitie%20valokuva.jpg,

Kuva Lauri Rotko


 

Lahden kaupunginteatterin Ikitie-näytelmä kulkee Antti Tuurin romaanin vahvan ja väkevän, realistisen kylmän tekstin tunnoissa, mutta osaavasti myös sen rivien väleissä, puhaltaa tekstin lakoniseen tilitystasoon elämänvoimaa ja toivoa, innostumista ja elämisen arvoista tunnetta.

 

Hanna Kirjavaisen ohjaajanäkemys luo lämmintä elämän arjen siedettävyyttä rinnastuksillaan kansallisen kirjallisuutemme kalevalaisiin myytteihin ja kärsimyksen totuuksiin, lainauksillaan aatteellisuusprofeetta Yrjö Kallisen pasifistisista teksteistä sekä henkilöohjauksensa ja visioidensa vahvasta näkemyksellisestä 1930-luvun hektisyydestä, josta katsoja aistii vertailevan viestin tälle 2020-vuosikymmenellemme.

 

Kirjavaisen tulkintaote luo toivottomuudessaankin kauan piiloissa lymynnyttä uskoa unelmiin ja utopioihin. Tulkinta koskettaa tuntojamme syvältä ihmismielen onnea tavoitellessaan, yksilön ihannetta puolustaessaan ja ihmisten humaaneja periaatteita ihannoidessaan sekä sovittaessaan niitä työnteon, arjen, perheen ja koko yhteisön perustaksi. Monet visuaaliset ja koreografiset ratkaisut kolhoosielämän, kuulustelujen ja inhimillistä läheisyyttä viestivistä hetkistä tulevat mielikuvamme käynnistävästi esille. Myös raakuus, varsinainen joukkohautoihin ampuminen, Pauli-pojan murha on toteutettu suurentelemattoman vakuuttavasti. Ohjaaja-sovittaja antaa myös tilaa ihmisen vapaa-ajalle, henkilösuhteille, rakkaudelle ja huumorille, niitä esityksessä pienen hetken, joskus oikein juhlin ja tanssein kohokohdiksi esiin nostaen.

 

Ohjaus näytelmän alkupuolen haroo kovin moneen suuntaan ja esityksen kokonaisuutta on katsojan vaikea hahmottaa. Olisi tietenkin tarvinnut katsojien ottaa selvää historian tosiasioista Ikitie-teos lukemalla – silloin esityskin olisi antanut enemmän. Mutta sittenkin – jo pelkästä teatteriesityksestä pitäisi saada keskitetympi alkupuoli juuri tärkeiden joukkokohtausten tarkoitusten osalta.

Toinen puoliaika on vahvaa, yhteisön ja yksilöiden elämän aatteiden, toivon ja pelon kamppailua, vahvan  yhteisöllisyyden merkittävää todistusta täynnä.

 

 

 

Monet ensemblen näyttelijöistä tekevät useita rooleja, joille teksti riittää karikatyyrisia henkilökuvia luomaan – mutta kaikki näyttelevät ne taitavasti, rooleihin sujuvasti heittäytyen.

 

Yli 60 roolihenkilöä - Lapuan liikkeen ääripatriootit, rajavartijat, neuvostovallan salainen poliisi, GPU:n ja Karjalan valtaapitävät, Amerikasta Neuvostoliittoon muuttaneet suomalaiset, Petroskoin kaupungin arjen työmaiden sekä kapakoiden kansanjoukot ja erityisesti Hopea-kolhoosin väki saavat esityksessä nopeat ja osuvat, melko eeppiset henkilökuvansa.

Teoksen tärkeän, vähäisen inhimillisyyden yksi ulottuvaisuus, Amerikan ajoista Ketolalle tutut henkilöt, ylinnä Strang, Jari-Pekka Rautiainen, luovat näytelmän genreen vanhan tuttavuuden empatiaa ja rikkumatonta, uskollista ystävyyttä.

 

Jori%20Halttunen.jpg

 

 

Jori Halttusen Jussi Ketola on näytelmän keskushahmo. Halttunen tekee suomalaisen miehen perikuvan väkevästi eläytyen, pasifistin omantunnon periaatteita, sosialismin realismia ja arjen unelmia jatkuvasti ajatuksissaan punniten. Halttunen välittää meille totuuden etsimisen, tavallisen perhe-elämän arjen keskeisenä tavoitteena elämällemme. Hänen näyttelijäolemuksensa on liioittelematonta ja niin vahvaa läsnäolemista vaikuttavasti, että sormienvärinä lapsensa murhan kokiessaan tuntuu jo turhan teatraaliselta. Jori Halttunen astuu roolityöllään suomalaisen teatteritaiteen merkittävien näyttelijöiden rivistöön, sen eturiviin.

.

Saana Hyvärinen puristaa näytelmän niukasta tekstistä Irinana, Jussin puolisona, kaiken mahdollisen – puolueuskollisuuden äitiyden ja ihmisen oikeudenmukaisuuden tunnot ne, mitä ihminen pystyy äärimmäisissä poikkeusoloissa ja ahdistuksissa ajatuksistaan viestimään. Hyvärisen lämmin ote luo esitykseen tulevaisuuden toivoa.

 

Jo Hanna Kirjavaisen sovituksessa Ikitiessä saa osan kansallisuutemme ja kohtalomytologiamme, Kalevalan Kullervon selkeästi piirretyssä muodossa. Henri Tuomisen hyvin näyttelemä ja ärsyttäväksi luoma hahmo valtaa esityksen monet yksityiskohdat ja pumppaa tulkintaan irrationaalista tasoa, pisteliäisyyttä ja yllättävyyttä näytelmän rooleja ja katsojien ajatuksia tökkivillä omatunto-alterego -ajatuskolkutuksillaan.

 

Aki Raiskio näyttelee toisen ehjäksi kirjoitetun roolityön, GPU:n paikallisjohtaja Kallosen, tekstin sisällön vaatimaksi: murskaava, häijy, julma, kiero, psykopaattinen murhaaja, joita valtioiden ja kansakuntien vallanpidossa löytyy aina, tänäänkin.

Raiskio luo Kallosesta kylmän säälimättömän, lähimmäis-käsitettä täysin tuntemattoman, kidutuksesta nauttivan, stalinlaisen perimän täyttämän saatanan. Näytelmän kannalta tulkinta on ehyt suoraviivainen roolityö eikä jätä jossitteluille tilaa.

 

 

 

Näyttämökuvat ovat useimmiten lavastuksellisesti viitteellisiä, Juhani-näyttämön massiivinen palomuuriseinä on sekin taitavasti mietittynä tehokkaassa käytössä, jatsahtava orkesteri irrottelee muutaman kerran sopivasti raskasta tunnelmaa keventäen ja valot tunnelmoivat ilmapiirien atmosfäärit merkitsevästi värein, hämyin ja varjoin.

 

 

 

Ikitie-näytelmän kantaesityksessä ihmisen ihanteet ja onni käyvät käsinkosketeltavan korkeissa lakipisteissä, petos sekä tuho yltämättömän syvissä rotkojen syövereissä,

Lahden kaupunginteatteri asettaa Ikitie-tulkinnallaan vastakkain kärsimyksen ja onnen, nostaa korkealle jalustalle ihanteet ja unelmat, tavallisen, rauhallisen elämän.

Onko yhteiskunnassamme niille enää mitään tilausta, sijaa tai mahdollisuutta?

,

 

Antti Tuuri  IKITIE

SOVITUS JA OHJAUS Hanna Kirjavainen  LAVASTUS Pekka Korpiniitty        PUKUSUUNNITTELU Sari Salmela  VALOSUUNNITTELU Jyri Suominen  ÄÄNISUUNNITTELU Sami Järvinen

ROOLEISSA Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Mari Naumala, Marko Nurmi, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Henri Tuominen, Raisa Vattulainen ja Lumikki Väinämö
sekä Sakari Bister, Raimo Hauta-aho, Aleksi Liikanen, Inka Mantsinen, Henna Määttänen sekä Jami Hatara, Anna Mäki ja Ilmari Ryymin

 

 

Kantaesitys 23.1.2019 Lahden kaupunginteatterin Juhani-näyttämöllä

 

Lis%C3%A4liite.jpg