Taiteen tekemisen motiiveja, omaperäisyyttä ja päämäärätietoisuutta tuntuu löytyvän itselle useimmiten tuntemattomia taiteilijoita kohdatessaan ja juuri Galleria Uusi Kipinän vierailijoista niitä saavat ihastuksekseen lahtelaiset kokea. Tällä kertaa sen näyttelyn neljä näyttelyhuonetta on ladattu tamperelaisittain, helsinkiläisittäin, turkulaisittain ja nokialaisittain, jos haluaa pelkästään taidevieraiden työskentelyseudut Lahteen tuomistaan teoksista kertoa.
Sen sijaan heidän taiteensa on varsin omaperäistä ajatuksen ja ilmaisun kiihkeyttä, herkkyyttä, vapautta, tinkimättömyyttä kuten
- silmiä ja ajatuksia raikastavaa elämäämme ilottelevaa väripuhdasta akryyliloistokkuutta suurina teoksina (Teemu Raudaskoski)
- ihmisyyden etsimistä vanhojen valokuvien historiaa tutkien ja tilastoitujen luokittelumerkkien tuhatsivuisten antroposofisten tieteellisten tutkimusten luotettavuutta puhuttelevaksi sanottavaksi ajallemme valaisten (Milja Laurila)
- taidokasta kansainvälistä ikiaikaista hallitun upeaa grafiikka/akvatintaa kera luonnon jatkuvan elävyyden ja muutoksen (Minna & Sauli Iso-Lähteenmäki)
- perinteistä öljyvärin kokeilua, kuvan ja taitajan tekniikan vuoropuhelua luonnon kanssa, samalla selkeyttä, koruttomuutta tunnelmointia taidemaalarin siveltimien rauhoittavuutta sieluumme (Meri-Pauliina Sundén)
Elävän taiteilijan kohtaaminen ilman taidenäyttelyitä ei helposti niin vain onnistuisi, mutta taiteilijan tapaamiset taidenäyttelyiden avajaisissa on varma konsti. Tapasin taiteilijoista kaksi.
Teemu Raudaskoski on tamperelainen kuvataiteilija ja työskentelee pääasiassa maalauksen, videotaiteen ja musiikin parissa.
”Tykkään tekemisestä akryylillä, se on nopeaa tehdä, inspiroitua väreihin ja muotoihin ja nopeasti myös muuttaa tekemisen päämäärää. Tämä on nyt uusin työ, muutama päivä sitten valmistunut. Ja sitten myös tuo tuossa noin. Opetan nuorten ja lasten taidepajoja. Kuvataiteilija joutuu myös tuloja saamaan - taiteen opettaminen on palkitsevaa, virkistävää myös opettajalle. Tietenkin taiteen luomisen ja opettamisen lisäksi myös myyn taidettani. Maalaaminen johdattaa minut aina jonnekin uuteen jännään paikkaan. Välillä vastaan tulee risteyksiä, joissa pitää tarkoin harkita, mihin suuntaan kannattaa lähteä. Joskus päätökset ovat vääriä ja vastaan tulee umpikuja. Silloin pitää pakittaa hieman tai astua sivupoluille, jolloin löytääkin uuden reitin aarteen luo!” Raudaskosken teokset ovat akryylimaalauksia kankaalle ja tehty vuosina 2021-2023.
Aivan toisenlaisen taiteen ja taiteilijan, valokuvaajan kohtaan seuraavassa huoneessa.
Helsinkiläisen Minna Laurilan näyttelyssä taidetilaan ripustetut kymmenen suurehkoa pigmenttivedosta täyttää neliseinäisen tilan. Jokainen teos on läpikuultavalla kalvolla siten päällystetty, että kalvojen takaa silmämme hahmottaa erilaisia, eriasennossa olevia mustavalkeita ihmishahmoja.
Taidetilan yhdessä nurkassa, tuolilla on kolmen paksuhkon teoksen pino teoksia, joiden kyljistä erottaa 1930-luvulla julkaistun tietokirjan Woman. An Historical Gynæcological and Anthropological Compendium. Yli tuhatsivuinen teos oli jo aikanaan 1800-luvun lopussa alansa vaikutusvaltaisimpia tieteen tekstejä. Naisen fysiologiaa antropologisesta näkökulmasta kuvaavassa kirjassa on satoja valokuvia alastomista naisista ja lapsista eri puolilta maailmaa. Kirja on hämmentävä yhdistelmä seksuaalista ja tietoteoreettista halua, jonka kohteena olevat naiset ja tytöt esitetään tiedemiesten luonnosta löytäminä näytteinä. Kirjan kuvatekstit kertovat länsimaisten tutkijoiden asenteista. Tuolin takaa, lattian tasolta, kasetilta, erottaa miehen äänen lukevan teosten numeroita ja aiheita katkeamattomasti:
Mies ja nainen, Aatami ja Eeva, Kahden naisen kivitys, Hedelmällisyystaikuutta, Intialainen tyttö esittelee sulojaan, Tunisialaisen kiinteät, kimmoisat rinnat ja luettelo jatkuu ja jatkuu monotonisesti koko kymmenminuuttisen, jonka huoneessa vierailin.
Hätkähdän, jokaisen teoksen kohdalta on terävällä veitsellä repäisty kapea suorakaiteen muotoinen aukko. Sieltä katsovat silmät minua katsojaa jokaisessa eri teoksessa. Tajuan, mitä on ollut ihminen halvennettuna, luokiteltuna, kaikkien katseltavana oliona ja määriteltävänä. Teoksilla on kaikilla sama kutsumanimi ”Nimetön nainen”, vain järjestysnumerot erottavat ne toisistaan. Nyt tässä tilassa he eivät kehoaan näytä. Taitelija Laurila on sen peittänyt kalvolla. Mutta nuo silmät vaativat meidät katsomaan. Olemme noloja ja otettuja tieteen maailman ja omien aistiemme yksioikoisuudesta. Ihmisarvon täydellisestä nollauksesta naisella ei lähimenneisyydessämme ole ollut ihmisarvoa edes tieteessä.
”Olen oikein perusteellisesti selannut nuo opukset. Siellä on hirveästi, monia tuhansia noita kuvia. Valitsin sieltä ne, jotka minua koskettivat. Ajattelen jotenkin sitä ihmisyyttä.”
Lopuksi astun ulos Laurilan idean ja kuvan löylytyksestä, jonka tuomia henkisiä verenpaineita lisää hänen taiteensa hinnoittelu. Hienon idean saattaisinkin lunastaa yhden teoksen osalta seinälleni, mutta kymmenestä teoksesta joutuisin pulittamaan jo viisikymmentätuhatta euroa. Vaikka taidetta en ole rahassa tottunut punnitsemaan, niin tinkisin rajusti valokuvaaja-taiteilijan hintapyynnöistä.
Lopuksi laitan GUKin nelitaiteilijallisen näyttelyn kahden nyt esittelemättömän taidemaalarin ripustusesimerkit valokuvina tämän juttuni kruunuiksi:
Meri-Pauliina Sundénin öljyväriteosten rauhoittavaa tunnelmaa
Sauli Iso-Lähteenmäen herbaariomaisen tutkittua etsausmaista luonnollisuutta.
Lisää näyttelystä: 25.1.23 -12.2.23
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.