<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Maailman teatteripäivän viettäminen 27.3. osoitti Suomen Lahdessa, etteivät kansalaiset teatteria vierasta. Teatteri Vanhan Jukon ensi-ilta oli loppuunmyyty, näytös oli maksuton: lahtelaisetkin siis menisivät teatteriin, jos tästä nautinnosta ei perittäisi maksua.
Pelkääjän paikalla
Teatteri Vanha Juko
Jarkko Mikkola: Pelkääjän paikalla
Ohjaus: Hannu Salminen
Roolissa: Jarkko Mikkola
Uusi näkökulma
Teatteri Vanha Juko jatkaa mielenkiintoista linjavalintaansa: jälleen on uusi oma teksti saanut ensi-iltansa. Pelkääjän paikalla – ajatuksia poliisityöstä virkapuvussa ja virkapuvun sisään kätketystä ihmisestä - on kirjoittanut ja sen esittää Jarkko Mikkola, Hannu Salmisen ohjaamana.
Ajankohtaisiakin jukolaiset ovat: poliisivoimien vähyyttä, poliisiksi koulutettujen työttömyyttä ja poliisin organisaation ylimmän johdon tekemisiä viestimet kaiuttavat tämän tästä.
Poliisin käytännön työstä kansalaiset ovat jo turtuneen tietoisia, niistä kertovat päivälehtien ja televisio-ohjelmien sadat uutiset tapoista, murhista, pahoinpitelyistä, raiskauksista, hyväksikäytöistä, onnettomuuksista, kolareista tai kuulusteluista.
Pelkääjän paikalla -tekstin ansioksi jääkin näkökulma, jossa poliisimaskin takaa yritetään kuoria esiin ihmismieli kokemuksineen ja tuntoineen.
Teatteri - elämää suurempi elämys?
Jos katsoja jaksaa kestää ensimmäisen vartin viipyilevän, äärimmäisen pysähtyneen, asemoinniltaan, tehosteiltaan ja valaistukseltaan epämääräisen, aika lailla tulkintaansa jännittävän näyttelijäilmaisun ja tavanomaisuuksia sisältävän tekstin piinan, niin palkkiokseen hän saa puolitoistatuntisen kokonaisuuden ihan tavallisen ihmisen ajatuksia, ripauksen tunteita ynnä hieman näyttelijäilmaisuakin vapauttavaa lämmittävää huumoria.
Ei teatteriin tarkoitetun sanottavan aina tarvitse maailmoja järkyttää tai syleilläkään, mutta näyttämöteokseksi tällainen arkinen ja löyhä menneiden vuosien kokemusten kertaaminen yksinpuheluna ei yksinkertaisesti vielä riitä.
Näennäistekemiset riisuuntumis- ja pukeutumismanöövereineen, tekohauskuuttaminen irtohammasrekvisiitalla auttoivat ehkä esittäjää ilmaisussaan, katsojan ajattelukykyä ne kyllä aliarvioivat.
Katsojaa huolestuttaa
Teatterikatsojana alan huolestua jukolaisten puolesta. Sen kaksi viimeisintä ensi-iltaa ovat jättäneet liian paljon toivomisen varaa. Taidan odottaa liikaa tältä vaihtoehtoteatterilta - Adolf Eichmannin kaltaista huippuproduktiota, Älä elämää pelkää - suvereeneja musiikki- ja näyttelijävirtuoositulkintoja sisältöineen….
Eikö pientä valtionapua saavan teatterin tehtävä sittenkin ole, maailman teatteripäivänäkin, antaa katsojilleen elämää suurempi elämys, kiinnostava teksti, uskottava näyttelijäntyö – tai peräti ajatteluun sävähdyttäminen, pohtimaan pelästyttäminen tai ihastuttaminen - edes jokin näistä?
Minna Canthia
Sylvi - Nea Leppänen
Theatrum Olga
Minna Canth: Sylvi
Ohjaus: Vilma Ruokolainen
Rooleissa: Nea Leppänen, Lauri Ojanen, Juha Laukkala, Johanna Mensonen, Emmi Korkkanen, Mirva Anttonen, Jaakko Hanhela, Ville Sievänen
Lahden diakonian instituutin draaman ja ilmaisun yksikkö Theatrum Olgan tulkinta Minna Canthin näytelmästä Sylvi on vilpitöntä ja paneutuvaa teatteri-ilmaisua.
Lähes katsojien sylissä, pienen, ahdistavan ja armottoman teatteritilan syleilyssä, miltei käsikosketuksessa toteutettu näyttämötulkinta on vaativaa: siinä ei ole varaa vilppiin, ylilyönteihin, ulkoapäin ohjattuihin ilmeisiin, teennäisiin äänenpainoihin, sooloihin.
Vuosisata sitten aatedraama
Sylvi -aatedraamassa pyyteetön rakkaus ja taistelu yhteiskunnan normien tukahduttamassa maailmassa törmäävät peruuttamattomasti ja tuhoavasti toisiinsa. Onko naisella oikeus miehen tavoin ohittaa viettiensä tai todellisen rakkautensa nimissä yhteiskunnalliset normit? Onko naisen asema olla alisteinen miehelle? Mikä on avioliiton todellinen merkitys, mikä kirkon tehtävä avioliittosakramentissa? Kuinka lopulliseen ratkaisuun ihminen (nainen) tarvittaessa pystyy?
Kun näytelmän henkilökuvat ja puitteet sijoittuvat korkeastioppineiden suomalaisten luokkayhteisön erityisesti Suomen ruotsinkielisiin piireihin, aatepistokset ovat naisasian lisäksi olleet myös kielipoliittisia.
Tänäänkin ajankohtaista
Yksilön tasolla Canthin Sylvi on edelleen täynnä sisältöä, klassinen.
Sitoutuminen toiseen ihmiseen probleemineen, ratkaisuineen on yhä jatkuvaa vellomista unelmien, täyttymättömien toiveiden, halujen ja todellisuuden ristiaallokossa. Ihmismielen arvaamattomuus, kyvyttömyys saati kypsyminen ratkaisuihin, vaihtoehtona elämän ratkaisemattomuuteen näivettyminen, työllistävät ja jäytävät yhtälailla tänään ihmisyksilöä ja ihmisten yhteiseloa. Asioiden purkaminen, puhuminen hyvälle ystävälle, avun saaminen, omasta umpikujasta ulospääsy on tänäänkin vaikeaa.
Jos kohta yhteiskunnan paineet, kielikysymykset tai kirkon ote eivät enää niin puristakaan, niin yhä kauemmas ovat kaikonneet läheiset, luotettavat ystävät, vilpitön rakkaus.
Vilpitön tulkinta
Nea Leppäsen Sylvi on yksiselitteisen tunteen värittämä, selkeä ja sisäistynyt roolityö, Lauri Ojasen Aksel hienosti tyylitelty osumatarkka sukupolvien ja sukupuolten kontrasti näytelmän teemassa. Juha Laukkalan Viktorissa on luontevaa läsnäoloa uskottavuuteen saakka, Mirva Anttosen rouva Hanke tulkinnan peruspilareita - lämmin lähimmäistutkielma. Johanna Mensosen Alma, Emmi Korkkasen Karin, Ville Sieväsen Harlin ja Jaakko Hanhelan pastori kehystävät luokkayhteisön ilmapiiriä hahmotelmillaan.
Olgan näyttelijöitä loppuaplodeissa
Vilma Ruokolaisen ohjaaman, näyttelijäryhmän yhteistyössä toteutetun Sylvin lahtelaistulkinta on - monissa ilmaisullisissa puutteissaankin - sujuva, vilpitön kokonaisuus, sympaattinen teatterielämys.
Ennenkaikkea Canthin sanoma tunkee – ilmaisunsa patetiankin läpi – katsojan ajatuksiin ja saa siellä ajatusmyllerryksen käyntiin. Enempäänhän teatteri ei voi enää yltääkään!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.