Uuden suomalaisen näytelmämuodon tuleminen on nyt sitten totta - ja mikä onniteltavinta - vanhaan, perinteikkääseen Suomen Kansallisteatteriin sen esitystraditiot ympärikääntäen ja mullistaen.

Kuva%20sinivalas%20kansallisteatteri.jpg

Koko teatterin estetiikka on nyt antautunut filmin estetiikalle ja päinvastoin, molemmat toisilleen, kilpailematta, toisiaan tukien, ei päälle liimaten, ei ylidramatisoiden, ei ylitehostettuina, vaan niin ydellisesti, ettei mikään enää tunnu teatterissa keinotekoiselta, vilpilliseltä tai edes mahdottomalta. Suuruuden mittasuhteet saavat taikuusmaiset äärisuhteensa visioina ja ääninä milloin jättiläismäisin kasvoin tai aivan lilliputtisin juuri ja juuri silmin erottavin visioin. Kokonaisuutta jäsentää terävät äänin, valotehostein rakennetut leikkaukset. Tulkintakokonaisuudesta rakentuu avoimen selkeä ja nautittava ajatuksellinen ja visuaalinen herkku.
 

En osaa eikä minun tarvitsekaan eritellä Paavo Westerbergin kokonaisnäkemyksen osia kirjoittajana, ohjaajana, poikkitaiteellisena visionäärinä. Tuntuu, että Westerberg on avannut mielikuvituksensa ja runollisen realisminsa siivet niin kutsuvasti levälleen, että niille on halusta ja innosta istunut kymmeniä maamme huippuasiantuntijoita - näyttelijöitä, lavastajia, valo- ja äänisuunnittelijoita, musiikki- ja äänieksperttejä, videotuottajia, elokuvaihmisiä ja teatterin perinteisiä sekä tekniikan uudenlaisia käytännön työn suorittajia. Tuloksena on suurenmoinen teatterillinen täysosuma.

 

Sinivalaan sukutarinallisessa tekstissä näen kahden suuren kirjailijan Tsehovin ja Westerbergin suurta toistensa rehellistä velipuolirakkautta, yhtäläisyyttä ja kiinnostavuutta. Tsehovin haavemaailma kaukaisesta koskaan tavoittamattomasta elämän onnesta, ihmisten toistensa sietämättömyydestä, huomioimattomuudesta sekä ihmiselämän kulumisesta hukkaan ja tarkoittamattomuuteen on läsnä myös Westerbergin mitä omimmassa sukutarinassa.

Tsehovilaisen patoutuneisuuden ja toimettomuuden tilalle westerbergiläinen genre antaa enemmän sijaa spontaaneille patoutumien purkamiselle, rakkauden aidolle syttymiselle, hellyyden ja haaveiden nautintojen täyttymiselle - kaikkea suuremmin ja näkyvämmin. Westerbergiläisyydessä realismin ja ihmiselämän unelmat yht'aikaa täyttävät Kansallisteatterin valtaisan Suuren näyttämön mitat, avaruudellisen näyttämön, kattotaivaan mustat kidat ja ihmisten mielialat jokaisen hiuskarvan, hymykuopan kaarteen, pienen huolenrypyn viivähdyksen tarkkuudella jättikokoisessa skriinisessä ilmaisuareenatulkinnassa, esityksen loistavassa äärimmäisen inhimillisessä kuvakerronnassa, sen uskomattoman taitavassa filmitekniikassa. Tuntuu, että ensi kertaa teatterissa saamme olla fyysisesti ja psyykkisesti mukana ihmisten sielunelämässä, näyttelijätyössä aidon tiiviisti, niin rauhoittavan rakkaudellisesti niihin uppoutuen ja uskaltaen.

Elena%20Leeve.jpg

 

Annan, näytelmän syvyysulottuvuudet, elämäntunnot kokevan naisen, näyttelee Elena Leeve huumaavan voimakkain, luontevin tunnoin ja reaktioin. Hän tekee Annasta nykyaikaisen nuoren naisen elämän tienhaaraan joutuneen rakastettavan, säälittävän, ymmärrettävän ihmisen, jonka kaipuu elämästä, sen tarkoituksesta ja pienistäkin rippusista on kaikilta osiltaan murenemassa - äiti kuollut, mies vakavasti sairastunut - elämän haaveet täysin sekaisin ja murenina. Kaiken sekoittaa lopullisesti suuri velipuolien joukko ja isosiskopuoli, jotka ovat saapuneet yhteiseen kesäpäivänviettoon perheen kesäpaikkaan, merenrantaisen auvolan atmosfääriin, kokoontuneet äidin kuoleman jälkeen kesäpäivää viettämään ja ryhtyneet kuin yhteiselle haaskalle perimyskaaren lkisäädöksiä erittelemään ja käytännöksi realisoimaan. Miten tuttua niin monelle tavalliselle suvulle ja perhekunnalle tässä maassa ja maailmassa.

Leeven upean sisäisesti näyttelemän Annan avulla löydämme näytelmän sisällöstä sen tärkeimmän - westerberg-tsehovilaisen ikuistotuuden kuinka elää jäljellä oleva lyhyt elämä oikein, kuinka kestää murtuneet haaveet onnesta, kuinka ylittää raja ratkaista asiat ennen kuin kaikki on liian myöhäistä.

 

Eero%20Aho.jpg

 

Ihmiselämän sattumallisuus on westerbergiläisesti yksi pieni, elävän tunteen antama lohtu. Suvun kesäpaikkaan ilmestyy naapuri Erkki (Eero Aho). Annan ja Erkin lähes salaiset tarinan sensuellisuuden, viettimäisyyden, läheisyyden hetkien toteutukset, niissä viipyily, niihin palaaminen on mitä inhimillisintä, lämpöisintä, koskettavinta näyttelijätyötä, jonka voimaa ei edes osaa kuvailla. Elena Leeve ja Eero Aho ovat saaneet kirjailija Westerbergin tekstissä sen hienoimmat kohtaukset, kahden ihmisen sisäisen samansukuisuuden elvyttävän, lohduttavan elämänvoiman välittääkseen. Koko kymmenhenkinen täydellinen, äärimmilleen hienosäädetty henkilögalleria tekee aivan omilla näyttelijämitoillaan, rooliluomuksilla taiten ja ikimuistettavasti perheyhteisön värikkään, ahneen, riitaisan ja niin tutun, katsojan samaistavan yhteisön.

 

Näytelmän rakenne tuo paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia jostakin muualta kuin perinteisestä realismista. Kesävieraiden joukkoon saapuu myös yhdestä perheen veljeksistä, huippumuusikko Elmeristä, kirjaa tekevä toimittaja (Emmi Parviainen). Hänen osuutensa näytelmässä nousee usein koko esityksen polttopisteeseen, kun hän selostaa perheen kesäpäivän viettoa usein koko Suuren näyttämön skriinit täyttävillä kasvoillaan, joskus yttämön takaseinältä minikooksi supistetulla hahmollaan. Emmi Parviaisen kylmän tyyni, lakoninen hahmo on jäätävän uskottava, yksi jännittävän hieno elementti esitystä kantavana jänteenä.

Tietenkin tutut suomalaisen kesän perheen kesänvietot, makkaransyömiset, humaltuneiden painiottelut saavat - tosin raikkaasti tyylitellyt - osansa esityksessä, perheen sisäiset suhteet ja niiden väljähtänyt merkitys kipuilevat monissa pikkukohtauksissa.  Perinteisestä näyttämöpuheesta ei kuitenkan aina saa selvää. Originellein velipuolista, kuuluisa Peter (Elmer Bäck) laulaa luikauttaa kuin kuuluisuutensa todisteeksi upeasti konserttitasoisen laulelman meren tuuliselle maailmalle. Eikä tarina unohda Joonan kaltaista mytologista valasyhteyttä ihmisen katoamiselle, vaan tulkinta muistuttaa siitä muutaman kerran, lopuksi tsehovilaisen kohtalonomaisen dramaattisesti.

 

Sinivalas%20skreeneill%C3%A4%202.jpg

 

 

Suomen Kansallisteatteri

Paavo Westerberg

SINIVALAS

 

Sinivalaa%20rooleissa.jpg

 

ROOLEISSA

Eero Aho, Kristiina Halttu, Antti Pääkkönen, Heikki Pitkänen, Elena Leeve, Emmi Parviainen, Timo Tuominen, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Elmer Bäck

 

OHJAUS Paavo Westerberg LAVASTUS Kati Lukka

PUVUT Tuomas Lampinen VALOT JA VIDEOT Ville Seppänen

MUSIIKKI JA ÄÄNET Kasperi Laine

NAAMIOT Laura Sgureva-Cox DRAMATURGI Eva Buchwald

OHJAAJAN ASSISTENTTI Alise Polačenko

ESITYSKUVAT Tommi Mattila

 

 

Kyn%C3%A4%C3%B6.jpg

 

Sinivalaassa koen Paavo Westerbergin tuovan kenties aikamme nykyaikaisimman, puhtaimman, selkeimmän ja mielialojamme sykähdyttävän, sieluumme asti pureutuvan näyttämöilmaisun suomalaiseen laitosteatteriin.

 

Paavo%20Wersterberg.jpg

 

Ryhdyin Paavo Westerbergin ohjaajapersoonaa seuraamaan perin myöhään. Ensin hänen tsehov-tulkintansa Vanja-eno (2014) ja Kolme sisarta (2018), hänen oman tekstinsä Mahdolliset maailmat 2016 ja sitten Turun Hamletin ohjauksen (2019) kokien. Ymmärsin niistä viimein elokuvallisen elementin kohta avautuvan maamme teatterin pelastukseksi. Nyt se täyttyi, vuoroelementit filmi ja teatteri ovat koettavissa aivan loistavassa, nautittavassa muodossa. Teksti, näyttämökoneistoyhteisö ja näyttelijätyö, filmin korostava, suurentava ja pienentävä tunneskaala ovat Sinivalaassa löytäneet sydämiimme.

 

https://kansallisteatteri.fi/esitys/sinivalas/

 

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2014/09/elamankaipuun-vanja-eno

 

Lis%C3%A4liite.jpg