Suurin odotuksin Lahden kaupunginteatteriin, sen yläaulaan kiipeäminen ja tutustuminen museotapahtumaksi nimettyyn mielenilmaukseen jatkuvista suluista ja Avin määräyksistä pitää teatterin julkiset esitykset yleisöltä pannassa, oli kaksijakoinen - sekä puhutteleva että ankea kokemus.

Vahtimestaria lukuun ottamatta ei ilmeisen tarkoituksellisesti näkynyt muita taiteellisia sieluja paikalla. Ylälämpiössä pieni alue oli punaisin nauhoin rajattu museonäyttelyksi. Aulasta suureen Juhani-saliin johtavan oven takaa kantautui elävien taiteilijoiden repliikkejä harjoituksistaan.

Itse näyttely oli kovin vaatimaton. Pahviset näyttelijähahmot seisoivat pandemian desinfioimislaitteen ja maskitelineen vieressä tervetuloa näyttelyyn toivottamassa.

Minna Välimäen Kostonkierre-näytelmän lavastuksen pienoismalli Juhani-näyttämölle

Lavastusten pienoismalleina esitykset Kostonkierteestä ja Rouva C.:stä, ilman väritystä kuin rakennustelineet vailla eläviä tunnelmia, paljaina ja ankeina, olivat odottaneet jo puoli vuotta valmiiksi täyteen kokoon toteutettuina näyttämöillä ja jo sitä ennen alkusyksystä tällaisina pienoismalleina esitysten ohjaajia asemoimaan esitystä ja näyttelijöitä tulo-oviin, portaisiin, korokkeille, kohtausten toteutuksiin…

 

Pekka Korpiniityn Rouva C. -näytelmän lavastuksen pienoismalli Eero-näyttämölle

Hieman enemmän esitysten näytelmien aiheista löytyi seiniksi pystytetyiltä sermeiltä, kuten tietoa kummankin esityksen puvustuksesta, selityksiä ja toteutuksia pukukaavioista ja näytelmiä kuvaavista ajoista sekä Kostonkierteen aikalaisuuden valokuvia lahtelaisista ihmisistä 1910-1940 -luvuilla.

Museoidaanko Lahden kaupunginteatteri taidelaitoksena, taidemuotona kohta vain historian ajankuvaksi, kyselin itseltäni.

Ei sentään, nytkin vielä yleisten esitysten sulkuaikana päivisin pääsevät alakoulujen oppilaat koulukohtaisiin pienen näyttämön Kolme iloista rosvoa -esityksiin, vahvistui lopuksi vahtimestarin innostuneella - näkemiin, täällä tavataan - toivotuksella poistuessani teatterin ulko-ovesta.