Aurinkoteatteri.jpg

Kuva Raisa Kilpeläinen

Aurinkoteatterin taiteilijoiden yhteinen ilmaisukieli ja taso kasvavat vuosi vuodelta yhä korkeammalle myös yksittäisten roolitöiden valmiuksissa. Siksi sen uudelle Saalistajat-tekstille, eräänlaiselle häijyhuumoriselle, mielettömän groteskille jälkifantasialle ihmissuvusta ja naarasmaisesta, demonisesta äitimatriarkkaisuudesta löytyy mielikuvituksellisen tekstinsä vertaiset loistavat tulkitsijat, joilla on kyky ylinäytellä ronskin rajattomasti ja eläytyä surrealistisen estottomasti ja täydesti rooleihinsa.

Aurinkoteatterissa pelaavat kaikki perinteiset teatterielementit omarosoisen mielikuvituksellisesti ylikierroksilla. Roolityöt tuntuvat ja lemuavat elävän kokonaisilta, sisältöä täynnä olevilta suurilta luonnemöhkäleiltä, jotka nekin tämän tästä vaihtavat jatkuvasti luonnettaan, mielipidettään ja ajatteluaan. Musiikki, soitto ja laulu soi suorastaan hurjana, vaikuttavaa, elävää soolotulkintaa, erehtymättömästi maaliinsa osuvaa rock-lyriikan tarkoituksellisuutta haukkoo katsoja joka solullaan. Lavasteet suuren ammattiteatterin ylittävää suurta visuaalisuutta täynnä, suurihehkuista yllättävyyttä ja äärimmäisen tenhoavaa esineistöä tulvillaan antavat puitteita ja ärsykkeitä rajattomuudellaan, värikkyydellään ja toimivuudellaan. Valot ja äänimaailmat syttyvät ja sammuvat taikamaisiin tenhoihinsa. Näin teatteripuitteitten esteettömyys ja näyttelijäilmaisun rajaton absurdius ja elävyys nostavat yhdessä esityksen suurimittaiseksi, vaikuttavaksi uusfarssiseksi mustahuumoriseksi pamflettiseksi epädraamaksi.

Jotakin liian todentuntuista tästä viimeisellä rannalla tapahtuvasta esityksestä meille kaikille degeneroituneille ihmispoloille kuoriutuu. Äärimmäisen raisu ja pornonkorni huumori, uusisyntyinen vähiin sanoihin karsittu kielenkäyttö ei kaksi ja puolituntisessa mauttomuudessaan ehdi vielä kyllästyttää, sillä esityksen alkupuoli tuntui pelkältä rääväsuiselta huudolta, dialogi vuororääkymiseltä, jota korva viimein kieltäytyi kuulemasta. Jälkiosassa volyymiin turtuneena pystyi ajatus jo hahmottumaan tästä jäänneyhteisöstä, erottamaan henkilögallerian suhteet, pienet tunteet ja suuret hierarkiasäännöt.

 

Alfanaaras Armi-äidin roolissa Niklas Häggblom luo vastustamattoman uljaan roolityön, pelottavan ja todellisen petohahmon, joka kantaa esityksen genren keskeisesti, sekunnin sadasosiksikaan hahmoaan luovuttamatta.

 

Menneiden lähivuosikymmenten yhteiskuntaholhouksen yksilöt ja perheet tyhjiksi ja tarpeettomiksi terapoimat moraaliarvot saamme jo tänään käänteisinä häijyyden, alistumisen ja arvottomuuden perittyinä taipumuksina ja synnyinlahjoina suvuiltamme.

Mikään ei oikeastaan enää ole pyhää, mikään ei ole normi, ei enempää elämä kuin varsinkaan kuolema. Siksi vapaasti assosioiva mielikuvitus, raju intohimojen, rohkea himojen jatkuva täyttymys jäävät jäljelle elämisen tarkoituksestamme: lähimmäisen ruumiin ja henkinen syöminen ja alistaminen on elämän tavoite, jolla hyväksymme itsemme, toisemme ja elämisemme oikeutuksen.


 

Käsikirjoitus ja ohjaus Sanna Hietala  Rooleissa Wilhelm Grotenfelt  Paul Holländer  Niklas Häggblom  Milla Kangas  Ääninäyttelijät Frank Skog    Antti L.J. Pääkkönen  Ohjaajan assistentti Carita Drew  Lavastus, puvut Raisa Kilpeläinen  Valosuunnittelu Anttoni Halonen  Äänisuunnittelu Niklas Nybom Laulujen sovitus ja taustanauhat Miika Snåre  Tommi Lahtonen  Maskeeraus Kaija Heijari  Kuvajaiset Rasmus Vuori   Anttoni Halonen

 Arvio esityksestä 8.8.2017 klo 19

http://www.teatterikesa.fi/