1286603763_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Yllä sivunpalanen vuoden 1975  "Mitä Missä Milloin"  -teoksesta

 

Näin Kiven Aleksis lausui omasta henkisestä tilastaan, kun yksinvaltiaat kirjallisuuskriitikot August Ahlqvistin johdolla teloivat Kiven Seitsemän Veljestä kulttuurin roskatuotteeksi. Finlands Allmänna Tidningenissä Ahlqvist teilasi kirjan täysin ”häpeäpilkkuna suomalaisessa kirjallisuudessa”.

Reilut kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Väinö Linnan Tuntematon sotilas sai Helsingin Sanomien Toini Havun käsittelyssä samankaltaisen tuomion: ”Se aiheensa puolivalmiin ja eettiseltä selvänäköisyydeltään puutteellisen käsittelyn takia jää alle sen rajan, mitä arvokkaalta dokumenttiromaanilta voidaan vaatia. Tuntematon sotilas on paksu, mutta ei suuri sotaromaani.”

 

Aikakausiensa toisinajattelijat

Molemmissa kirjakohteluissa aikakausi ja niiden henki on vahvana taustana teloitusmentaliteetille.

Aleksi Stenvallin 1870 ilmestynyt teos oli aikakautensa sensaatio ja provokaatio kirjallisuuspiireissä: elettiin kansallisromantiikan ylevää, juhlavaa, suoraselkäisten ja korkeakulttuuristen taidetuotteiden tyyliaikaa. Siihen ei tavallisesta kansasta kertova, suomenkielellä kirjoitettu, sen ajan näkökulmasta brutaali ja härski teos sopinut. Kustantaja jäädytti kolmeksi vuodeksi Seitsemän Veljestä ja se ilmestyi painettuna vasta 1873. Kesti pari vuosikymmentä, että Suomen virallinen kulttuuriympäristö antoi arvon Kiven teokselle. Nyt Kiven arvostus on suomalaisten sydämissä rikkumaton.

Väinö Linna kirjoitti Tuntemattoman sotilaansa (1954) sodanjälkeiseen, juuri sotakorvauksensa maksaneen Suomen maan sodan jaloista nousevaan työntäyteiseen maahan: sodasta hengissä, invalideina, sotaleskinä, orpoina, evakkoina selvinneitten suomalaisten luettavaksi. Vaikka huumori oli 1950-luvun alussa rillumarein hallussa, sen henkevimmällekään muodolle ei ollut sijaa virallisessa, sodan kokeneessa Suomessa. Linnan realistinen kuvaus sodasta pysyi vielä 1970-luvullakin monen sotilaan kohdalla vaikenemisena kaikesta koetusta. Romaani syntyi aikaan, joka oli pakahtua koettuun sotaan ja siitä vaikenemiseen. Lähes välittömästi ilmestymisensä jälkeen Tuntematonta sotilasta luettiinkin jo kaikissa suomalaiskodeissa – tosin monissa oikeistolaisissa kodeissa se oli vielä pitkään hyväksymättä, ei lapsille suotavana lukemistona pari vuosikymmentä. Tänään me vannomme tuon teoksen nimeen suomalaisuuttamme, valotamme niin sen teatteriproduktioilla kuin elokuvaversioillakin kansallista itsenäisyyttämme  jokaisena  joulukuun kuudentena.

Tämänpäivän paradoksi on, että pienessä maassamme, jossa yksin eri taiteiden professoreita on jo lähemmäs sata,  myös tämän päivän ajan hengen määräävät yksinvaltiaat, nyt vaan miltei kouluttamattomat kriitikot, joiden kritiikin kannukset löytyvät lähes yksinomaisesti rahasta tai mediahakuisesta urheilusta. F1-venekilpailut, löylykilpailut tai yksi potkupalloa pelannut yksilö ovat aikamme idäntähtiä, joita kohti riennämme hurraten tai kansalaiskeräyksin. Joku miljoonapalkkioita vuosiansioinaan saava kapellimestarikin sentään mahtuu tähän arvostamaamme päivänpolttopisteisten kellokkaitten rintamaan.

 

Patsas henkisen ilmapiirin ilmentymänä

Enempää Kivi kuin Linnakaan eivät kirjallisen luomiskautensa aikoihin monumenttista, patsaisiin kiteytynyttä julkista tunnustusta saaneet, Kivi ei koko elinaikanaan. Jälkipolvet ovat korjailleet näiden hengenjättiläisten kaltoinkohtelun moneen kertaan patsasteluin ja muistomerkein, yhteiskunnallista arvomaailmaomatuntoansa paikaten.

Missä on oikea, hyvä taide nykypäivässämme. Lahtelaisarkkitehtuurissa se on loitolla, patsasajattelussa Lahtemme on henkisen ajattelun nolouden rotkossa. Jari Litmasen epäonnistunutta ja tarpeetonta patsasta tänään täällä Aleksis Kiven päivänä 2010 paljastettaessa haluan sanoa Kiven sanoin:

"Tuskan päivät, kova oli minulle tämä isku."

 

 

http://tarmon.vuodatus.net/blog/2417016