Suomen Kansallisteatterissa saa kokea poikkeuksellisen lämminoloisen yhteisen tunteen koko pieni Omapohjan katsomo, kun Taina Westin näytelmässä Talo kaksi toisilleen lähes tuntematonta ihmistä kohtaa toisensa - suomalaisille niin tutuin rintamamiestalon ostamis-ja myymiskaupoin. West luo henkilöistään selkeät hahmottelut taitavasti. Tarmo-poikamiesisännälle (Petri Liski) vuosikymmenten kiintyminen ja rintamamiestalosta luopuminen on sinänsä lähes perusteeton ajatus se myydä tarpeettomana, menneisyyden suurenmoisena, hyvin hänen huoltamanaan muistomerkkinä suuren tilansa yhdestä kulmasta. Näyttelijä Riikka (Pirjo Luoma-aho) taas on tarinan realistisempi, päättäväisempi, näkyvämpi ja tilaa keskustelussa kahmivampi persoona. Hänelle eläköityminen, irtiotto julkisuudesta merkitsee suurta elämänmuutosta. Paikka, jossa voisi täysin paeta entisestä elämästä, voisi unohtaa ja levätä. Riikalle on tärkeää saada ostaa säästörahoilla tuo melkoisen edullinen rintamamiestalo maaseudulta, kaukana julkisuudesta.

 

Ohjaus (Laura Jäntti) piirtää hahmoihin vielä kahden eri yhteiskuntaluokan edustajan piirteet, nautittavan ja täsmäiskuisen dialoginäyttelemisen, mutta sitäkin enemmän kohti loppua - molempiin valtaisaa omaa ja toistensa sympatiaa heihin eläytyäksemme. Tarmossa se on luontevaa, vastustamattoman lämmintä toisen kunnioittamista ja meitä kaikkia maanläheisiksi merkitsevää pikkumurteellista puhetta, siinä samassa pieniä, ruumiillista työntekoa kuin rivien välissä (Westin tapaan) ylistäviä merkkejä havainnoissaan ja sanakäänteissään käyttävä mies. Riikka taas omaa kaupantekoon tullessaan entisen julkkishahmonsa mukana pitämänsä etäisyyden, pienen kopeuden ja varmalta tuntuvan päättäväisyyden. Kroisostakin on hyvä esittää ajelemalla jo sähköautolla, hankkimalla jo heti alkuun suuret aurinkovoimaelementit ja kun pyydetystä ostohinnasta jää vielä runsaasti säästöjä käyttämättä.

 

Kenties kuitenkin Riikka-näyttelijähahmolle luonnehdittu vakava astmakohtaus kesken ostoneuvottelun tuntuu ensin ylireagoinnilta, mutta muuttaa pian koko näytelmän hetkiksi vakavuudessaan todelliseksi, uskottavaksi, molempia persoonia tilittäväksi keskusteluksi elämän rajallisuudesta. Riikan on tyhjennettävä Tarmolle sielunsa pakahtumisista, vielä määrittelemättömän vakavasta syövästä, lapsettomuudesta ja läheisten puutteesta. Omalaatuinen maalais- ja kaupunkifilosofointi syttyy Tarmon ja Riikan keskustelussa nautittavaksi, pysähdyttäväksi, luontevaksi ajatteluksi siitä, mitä kuoleman jälkeen meidän kehoillemme tapahtuu. Valtaosaltaan rintamamiestalojen kymmenien vuosien takaisiin tunnelmiin teos vie monilla matkaradiosta kuuluvilla - viikon toivotut levyt -tunnelmoinneillaan. Lavastus, puvut, esineistö (Auli Turtiainen) pelkistävät ansiokkaasti tarinaa.

 

Vehnäisen lämmin suomalaisuus, ja sen tuttu kulkeutuminen makuhermojen kautta läheisyydeksi todentuu tarinan synkimpien käänteiden nostamisessa ihanuuksiksi hurmaavasti Tarmo-isännän lettutarjoilulla, omatekoisella hillolla ja kossuvahvisteisella Vakoma-juomalla. Näin näytelmä kasvaa vilpittömässä yksinkertaisuudessa henkilöidensä konstailemattomaksi, pyyteettömäksi lämminhenkiseksi suhteeksi, jopa yhteiseksi tanssiksi, maalaisidyllin lavaihanuudeksi hetkeksi riehaantuen.

 

Uutuutta menneeseen kymmenien vuosien taakse vievään aikaan tuo kuitenkin Tarmon jo monia vuosia ennen Riikan kohtaamista alkanut miesläheissuhde, jossa hänellä on Riikalle hieman selvitettävää. Tarmo pitää nykyaikamme tapaan molemmat suhteensa tasavertaisina itselleen. Eikä lisäjuonikaan jää kirjoittajalta liittämättä - lopulta Riikka ja Tarmo ymmärtävät leikkineensä isovanhempiensa aikoina juuri tässä samassa rintamamiestalossa. Sukupolvet ylittävä Happy End!

 

Viisaasti tarinan käsikirjoitus ja ohjaus jättävät kertomuksen jatkon auki - sen miten Riikan ja Tarmon, rintamamiestalonkin lopulta käy -  omien päättelyjemme katsojakohtaisiksi juonen loppuhuipentumiksi.

 

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/talo