Olavi Latikka

Tiedemiehen runsaat kolmesataa sivua suomalais-virolaisten yhteistyömuotojen kahden viimeisen vuosikymmenen monitahoisuudesta ja sisällöllisestä rikkaudesta kertova teos vie lukijansa kahden maan käytännön toimien sekä inhimillisen kanssakäymisen tasavertaiselle tasolle niin tehokkaan tyhjentävästi, että kokeneempikin vironkävijä saa puhdistavan ja karaisevan kylvyn viro-olettamuksistaan.

Olavi Latikan tutkijan ote ihastuttaa ainutlaatuisella perusteellisuudellaan ja kattavuudellaan. Ei teos silti helppo lukukokemus ole satoine mikrotarkkoine asiayksityiskohtineen, päivämäärällisesti miltei kellonosoittimin tarkennettuine tuhansine vuosilukuineen, asiayhteyksistä polveilevine kymmenine analyyseineen ja synteeseineen. Päinvastoin, väliin se historiaan perehtymättömän uuvuttaa luettelomaisuudellaan ja tähtitieteellisellä tietomäärällään. Mutta lähdekirjamaisen kirjan selättäminen antaa lukijalle valtavan tiedon ohessa suurilinjaisia yhteenvetoja ja timanteiksi palkinnoiksi muutaman maailmoja syleilevän, verrattoman lämpimän herkän ihmiskohtalokuvauksen sekä ryydiksi monta hauskaakin absurdimpaa sattuman luomaa viro-suomi -yhteistyökuvausta.*

Olavi Latikan historiallinen ote loistaa ihailtavan selkeänä hänen kuvatessaan ja vetäessään yhteenvetoja kansakuntiemme yhteisistä valtiollisista rajapyykeistä. Urho Kekkosen kuuluisa Tarton puhe saa monipuolisen ja uusnäkökulmaisen oikeutuksen, samoin Mauno Koiviston pidättyvä kanssakäymisote selvitellään mielenkiintoisesti ja ajan olosuhteita vasten. Lahden alueen korkeatasoisen vuosittaisen historiaseminaarin Vääksyn seminaariosan anti ja kuuntelemiemme johtavien Virontuntijoiden luennot jalostuvat Latikan tekstisynteeseissä meille helposti tajuttaviksi. Neuvostoliiton hajoaminen ja Venäjän syntyminen saavat perusteellisten perestroika- ja glasnostilmiöidensä kautta selkeät kuvauksensa ja syy-yhteytensä Viron uuteen itsenäistymiseen.



On yllättävää, että runsas kolmasosa kirjan luvuista esittelee erilaista seurakunnallista kanssakäymistä maittemme välillä ja kirjan kuvituskin täyttyy valtaosiltaan kirkkoon liittyvästä kuvamateriaalista. Virossahan ei ole valtionkirkkoa ja kirkon jäseniä muutoinkin on vain muutama prosentti, maksavia jäseniä vielä vähemmän, kirkkorakennuksia sitä vastoin on sitä runsaslukuisammin ja niiden kunto neuvostomiehityksen jälkeen vieläkin aika retuperällä. Maiden kirkollisissa piireissä tapahtunut yhteistyö, diakoniatyö, avustusten, tavarainkeräysten, kunnostustöiden, varojenkeräysten, molemminpuolisten vierailujen, tavaraintoimitusten, kuorovastavuoroisuuden, talkoiden, pappisvaihdon, nuorisotyön sekä erilaisten kirkollisten yhteisten tapahtumien järjestäminen majoittumisineen on kuvattu niin kattavasti, että tuntuu kuin Suomessakin yhteistyö yltäisi jokaiseen kirkkokuntaan ja pieniinkin paikallisseurakuntiin.
Kirjan soisi kuluvan kansojemme teologikoulutuksen oppikirjana käytännön teologian pakollisilla kursseilla – tässä sisällöllisessä kattavuudessaan teos on uraa uurtavaa ja silmät avaavaa tietoa ja realismia.

Kirjan loppupuoli valottaa mm. maiden kuntatasoisia ja maakunnallisia yhteyksiä ja yhteistoimintamuotoja. Tässä yhteydessä on huomattavaa, että Lahti ei näissä kuntayhteyksissä kunnostaudu kuin poissaolollaan. Kanssakäymisessä tapahtuvien tendenssien muutokset Viron uuden itsenäistymisen sekä EU-kuvioiden mukana ovat avartavia ja paljastavat, miten veljeskansamme nollapisteestä lähtenyt yhteistyön kehitys on kahdenkymmenen vuoden aikana saavuttanut ylvästelemämme suomalaistason, tullut yhteiskunnallisissa peruskysymyksissä tasollemme ja koko yhteiskunta kirinyt monessa suhteessa kuten infrastruktuurissa, kulttuurissa ja valtion taloudenhoidossa, meitä jo monta askelta edelle.
 


Olavi Latikan kiinnostus ja yhteydet alkoivat jo Neuvostoliiton miehittämään Viroon, ensin historianopiskelijan, myöhemmin historianopettajan ominaisuudessa, sitten vuosittaisina kanssakäymisinä polvilumpioiden ja sorminivelten vaurioitumisen uhallakin lahtelaisseudun Päijät-Äijien lentopallojoukkueen pelaajana useilla vierailuilla Viljandiin, vastavuoroin lentopallojoukkueiden isännyyksin täällä Lahdessa sekä viime vuosikymmenet henkilökohtaisilla ja Päijät-Hämeen Tuglasseuran useilla kieli- ja kulttuurimatkoilla eri puolille maata.
Kirjan lähde- ja lähdeviiteluettelo on mittava. 
Modernista tutkimusotteesta ja valtaisasta asiaan paneutumisesta viestivät kunnioitettavan runsas sähköpostiaineistoviiteluettelo sekä ajantasaiset internetlähdelainaukset.
Kirjan puutteita: valokuvat eivät ole edukseen toteutetussa musta-valko-asussaan, oikoluennassa pitää vastaisuudessa olla huomattavasti tarkempi.
 


 


*
s.246
”Vaasan ja Pärnun suhteet syntyivät pikemminkin sattumalta kuin pitkäjänteisen suunnittelun tuloksena. Tapahtumiin liittyi jopa kunnallispoliittista komiikkaa. Samassa Vaasan kaupunginvaltuuston kokouksessa oli nimittäin esillä vaatimus koirien vastaisesta kiinnipitämisestä ja toisaalta ystävyyskaupunkisuhteen solmimisesta Pärnun kanssa. Molemmilla oli vastustajansa ja kiihkeät kannattajansa. Lopulta nämä kaksi koplattiin niin, että koirat saivat pitää vapautensa ja Pärnusta tuli ystäväkaupunki.”

s.165-166  
Latikka kertoo esimerkkejä seurakuntaelämän puitteissa henkilökohtaisella tasolla tapahtuneista kanssakäymisistä ja kuvaa hellyttävästi opettaja Helka-Helena Talvitievan tarinan, joka ensin vuonna 1937 johti virolaiseen pappiin rakastumiseen ja sitten pettymykseen tiedosta tämän kuolemasta. Helka-Helenan saadessa 80-vuotiaana tiedon, että hänen rakastettunsa olikin elossa  Australiassa, hän miehineen matkusti nuoruudenrakastettuaan tapaamaan Australiaan ja tapaaminen oli tietysti lämmin ja sydämellinen. Kaikki edellinen oli syntynyt alkuaan Viron Karksin ja Suomen Sysmän seurakuntaelämän henkilökohtaisella tapaamistasolla.

 
 

Kuva kirjan sivulta 56

Olen saanut olla mukana Olavi Latikan
asiapitoisessa, lämminhuumorisessa matkaseurassa Tartossakin pariin kertaan. Hänen taitonsa nähdä historian kulku hetken intuitiona vuosisataisessa kronologiassaan on hämmentävä. Kulkiessamme hotelli Barclayn sivuitse hän pysähtyi kuvaamaan sen ovensuussa kenraali Dudajevin muistotaulua. Neuvostoliiton ilmavoimien komentaja Dudajev, jonka residenssi oli hotellissa, antoi virolaisten itse ratkaista neuvostojoukkojen Tallinnan tv-tornin miehityksen puuttumatta siihen. Juuri Dudajevin lojaalisuuden vähemmistökansallisuuksia kohtaan katsotaan mahdollistaneen Viron uudelleen itsenäistymisen 1991. Latikka jatkoi valokuvatessaan vaivatta selitystään hotellin paikasta, joka sijaitsi Tolly-puiston laidalla. Barclay de Tolly taas taisteli Suomen sodassa 1808-1809 ja hänet nimitettiin Suomen kenraalikuvernööriksi 1809. Seuraavana vuonna hänestä tehtiin Venäjän sotaministeri ja hän lähti taistelemaan Napoleonia vastaan…
 
 



 Meille, joilla erilaisin yhteyksin on virolainen perheineen, toiveikkuuksineen, sympaattisine ihmisyksilöineen kirjaa kuvaavalta aikakaudelta tuttu, teos avaa selkeitä visioita yleisemmin tajuta näiden henkilöityneiden viro-suomi-ihmissuhteiden merkityksen rakentaneen ja rakentavan omalta tärkeältä osaltaan kokonaisuutta, joka lujittaa kansojemme yhteyttä lähimmäistasolle - pois Tallinnan halpamaisesta viinarallimatkailusta - kohti Viron koko maata ja sen kansaa kunnioittavaan kulttuuriin ja käytännön arkeen.


http://www.svyl.net/verkkopuoti/kirjat/latikka.html