https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/uploads/2021/09/410770f7-kok_mg_9349.jpg

Englantilaisella näytelmäkirjallisuudella on vankkumattomat perinteet ja asema yhä koko maailmassa. Shakespearen teksteistä lähtien ne tuovat dramatiikan mukana elämän ydintä tänäänkin ympäri maailman elämämme, olemassaolomme pohdinnoissa, esimerkillisissä elämänjärjestyksissä, roolihenkilöissä meitä herättäen, ajatteluttaen, jopa viihdyttäen. Kielitaitomme täällä pohjoisessa jään ja hyhmän keskellä on vuosisadoissa vähin erin lämmennyt ja kasvanut. Kuluva vuosisata on jo Suomessakin omaksunut Shakespearen äidinkielen toiseksi käyttökielekseen ja käännökset sujuvat reaaliajassa käännöskonein, ammattimaisten kääntäjien työpanoksina pikavauhtia medioihin, televisioiden ruutuihin.

Englantilaisen näytelmäkirjallisuuden uusinta kultaherkkua on näinä vuosikymmeninä harvinainen naiskirjailijoiden esiinmarssi - omaäänisinä, taitavasti tähän päivään raikkaasti peilaavina teksteinä.

 

Lahden kaupunginteatterin musiikkiteatteri pääasiassa vierailevin laulajatähtivahvistuksin on kassamagneettina saanut nyt rinnalleen eturiviinsä suomalaisen puheteatterin ikimuistettavan kantaesityksen Kulta, ollaan kotona - Home, I’m Darling. Tästä autuudesta ei voi liiaksi kiitellä kaupunkimme uusimman nykykomedian maahantuojaa Tommi Kainulaista, joka teatterin työkseen nielaisseena toi Laura Waden täydellisen, ajatuksia sykkivän, älykkään, nostalgisella samaistumisella ja hurmaavalla kädet ylös nostattavan hauskalla satiirilla katsojaa viihdyttävän teoksen, sekä käänsi sen puheherkulliseksi ja taikoi taitavalla ohjauksellaan meidät todelliseen huippunaurukylpyyn.

 

Teatteritaiteen kaikkinainen ydin ja sielukkuus on huolella, ammattitaidolla, sydämellisyydellä ja viihteellisyydellä tähän tulkintaan ikuistettu. Puheteatterin jo kateissa ollut loistokkuus, replikoinnin täydellisyys, näyttelijätyön unohtumattomuus, tunteiden ja mielleyhtymien yhteisyys teatterilavan ja katsomon välillä on taas kerran Lahdessa täydellisesti toteutunut.

 

En voi enempää kehusanoja tuhlata eilisiltaisen, harvinaisen teatteriteoksen ensikokemuksesta. Jos lisään, että se on kansainvälisestikin tutusta metoo-ajattelusta, sukupuolirooleista, naisen ja miehen tunteista, toisiaan ymmärtämään pyrkivistä, toisiaan vieraannuttavista asioista kirjoitettu meitä yli kaksikymppisiä miltei joka päivä alitajuntaisesti pohdituttava aihe, sen todellinen kimarainen runsauden sarvi, niin luulen olevani lähellä näytelmän tarkoitusta ja yleispätevyyttä.

 

Lahtelainen esitys on kansainvälistä huipputeatteria. Pääosan nainen Judy ajattelee kiireisen nykytyön olevan sittenkin perheen yhteiselämälle turmiollista, kodin onnen, puolison kaikkinainen kunnioittaminen, kodin kehysten muuttaminen sellaiseksi, kuin sen on aina kuvitellut nykynaisen haaveeksi ja toivoo toteutuvan jokaisen kohdalla. Liisa Vuori todistaa hehkuvalla elämänläheisyydellä, rohkealla valtavirrasta poikkeavan ihmisen roolitulkintaan heittäytymisellä ainutlaatuisen näyttelemistaiteen vaikuttavuuden ja tekee syksyn yhden täydellisen roolityöhuipun. Hänen taitonsa replikoida, hurmata luontevuudellaan on täydellistä. Vuori eläytyy todellisena kodin hengettärenä tällaisen onnellisen kodin unelmaan, joka menneen elämänmuodon entisistä ihanteista loihtii koskettavan, lähes realistisen, todellisen koti-illuusion, herkän arkisen onnelan siisteyksineen, ateriointeineen, vuorokausirytmeineen. Hänen havahtumisensa ihmisten puheisiin, äidin hurjaan silmät avaavaan moitemyrskyyn, luo komediaan niin vakuuttavaa draamaa, että liikutumme. Liisa Vuoren kotiäidin käytännön askareet, tunteet, herkkyys, onnellisuus, suuttuminen, tuska ja kaipaus ovat herkällä skaalalla tarkoin hallinnassa ja näyttäytyvät tekstin sisällössä keskeisinä teoksen juonteina.

Teemu Palosaaren nykymiehen malli on tuttu tässä päivässämme. Uraputki, se ja taloudelliseen nousuun johtava työpaikka tarvitsee jatkuvan uhrautumisen, jolle pelkkä työaika ei läheskään riitä. Mikä olisikaan tulla kotiin, jossa koti on yhteistuumaisessa unelmaisessa kauneudessa, ruoka ja hellyys kotivaimon kaikessa palvelevassa läsnäolossa arkena ja juhlana. Palosaaren näytteleminen on sympaattista, valtavan nopeasti reagoivaa ja taitavaa.

Näin tämä lapseton pari löytää tuon onnelan palaamalla fyysisesti ja henkisesti viisikymmentä vuotta taaksepäin 1950-luvulla elettyyn aikaan - palauttamalla kodin kaikkinaisen tekniikan sille tasolle, värit ja huonekalut samoin sekä elämällä vain toisen palkalla yhteisesti kuvittelemaansa autuutta. Tuo entiselämä, naisen ja miehen vastakohta kaikessa on vaarallisen suloista kokea nyt teatterissa.

 

Kahden rakastavaisen onnen häiriöksi tuleekin yllättäen Judyn äiti, josta on noloa ja hävettävää kertoa tuttavilleen tyttärensä olevan kotiäiti, perheen täysin käsittämättömästä elämän lokeroimisesta menneisyyteen ihmisten normaaliudesta poikkeavaksi 1950-luvulla elettyyn onnenaikaan.

 

 

ae2b1b97-kok_mg_9668-1024x683.jpg

Lumikki Väinämön häkellyttävän raikas ja teatterillisen täydellinen äiti osaa selventää maailmanjärjestyksen kokemuksellaan ja luontaisella loistavalla ulosannillaan. Hän maalaa aivan hävyttömän häijyn ja sydänverisen raastavan oman nuoruutensa lataamalla nuorelle polvelle 1950-luvun ankeuden, arjen miesvaltaisen naisten alamaisuuden, sukupuolisen kaksinaismoraalin, menneitten aikojen perhesuhteitten kovin horjuvan ja sattumaisen uskollisuuden sellaisella näyttelijäkarismalla ja räväkkyydellä, etten Lahden kaupunginteatterissa ennen ole kokenut häikäisevämpää tulkintaa, julmempaa sarkaismihuumoria, suvereenisempaa monologitäydellisyyttä.

 

c7b84cdb-kok_04a6396.jpg

Ajatusten, ahdistuksen, onnen, menneisyyden tuulet väreilevät näyttämön täydeltä ja elämme yhdessä nuoren parin kanssa heidän käsityksessään maailman kotionnelasta - ja yhtä aikaa teatterissa, sen riehakkaan täydellisessä, opettavaisessa satiirisessa herkussa jotakin vielä elämästä oppiaksemme. Anna Pitkämäen paljon kokenut Judyn ystävä Fran tuo ilmapiiriin tekstinmukaista - kaupungilla puhutaan - onnellisuuden varjoiksi ystävättärelleen, mutta osaavasti myös ystävän läheisyyttä näytelmän tunnelmaan oman elämänsä karikoista. Jori Halttunen näyttää toisenlaista spontaanin, kaikkeen mahdolliseen ryhtyvän ja erehtyvän miehen mallia vallan hurmaavin hiuskuosein ja tanssitaidoin nautinnoksemme. Raisa Vattulainen luo nuoren työnantajan hahmonsa aikakauteemme samaistettavaksi.

Kaikkiaan Kulta, ollaan kotona on täynnä tunnistettavia läheisiämme, persoonallisuuksia, joista tuoksuu aitous ja  uskottavuus, erilaisuuskin helposti seurattavaksi.

Eipä ihme, että kokonaisuudesta kypsyy täydellinen komedia, jolla on kantavuutta tässä päivässä ja pitkälle tulevaisuuteen läheisyyden, elämänonnen ja yhteiselämän rikkauden puolustamiseksi.

Tommi Kainulaisen teoksen ohjaajanosuuteen lisätään vielä kerrassaan tyylikkäät nousut ja laskut sekä aivan viehättävät rekvisiittavaihdot. Sari Loukon muutamat tanssit ovat kuin virkistävänä hajusuolana menneestä maailmasta nostalgisten askelten siivittäminä, Tiina Hauta-ahon lavastus ja valot luovat vertauskuvat aikakausille, Jukka Vierimaa täydellisen osumatarkat taustakappaleet kohtausvaihdoksiin ja Maija Korsun & Kati Kerosen puvut ja naamioinnit täydentävät silmänruoan tyylikkääksi.

 

Lahden kaupunginteatteri

Laura Wade 

Kulta, ollaan kotona

SUOMENNOS JA OHJAUS Tommi Kainulainen / LAVASTUS JA VALOSUUNNITTELU Tiina Hauta-aho / KOREOGRAFIA Sari Louko / PUKUSUUNNITTELU Maija Korsu /ÄÄNISUUNNITTELU Jukka Vierimaa

ROOLEISSA Jori Halttunen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Raisa Vattulainen, Liisa Vuori, Lumikki Väinämö

VALOKUVAT  Aki Loponen

 Arvio ensi-illasta Eero-näyttämöllä 30.9.2021

 

Koronapandemia oli tämän ensiesityksen siirtänyt jo lähes vuosi sitten aiotusta. Nyt ensi-illan aikoihin asuinseutumme on jälleen saman tautivitsauksen uudelleen puristamaa epätietoisuutta täynnä. Ensi-illan yleisöä oli mahdollista ottaa vain 50% täyttävyydellä.

 

 

Lis%C3%A4liite.jpg