Teatteri Vanha Juko

 

 Muoviukkeli eli veteraani Johanneksen ilmestys

Ohjaus ja käsikirjoitus Lauri Maijala (TeaK)
Lavastus ja visualisointi Janne Vasama (AaltoYliopisto.TaiK)
Rooleissa Kirsi Asikainen, Minja Koski, Hannu Salminen, Jussi Sorjanen ja Mikko Virtanen (TeaK)

Kantaesitys 1.10.2011

Mikko Virtanen ja Jussi Sorjanen

Muutaman kymmenen vuoden kuluttua olemme kansa, josta ei ole enää oikein mihinkään. Kaikki on laimeampaa, tylsempää, ennalta arvattavampaa ja hiljaisempaa kuin meidän monivärisenä aikanamme. Kenestäkään ei ole veteraanisukupolven kaltaiseksi sankariksi: tulevaisuudessamme ei ole tekoja eikä sankareita.

 

Hätä ihmisyydestä

Teatteri Vanha Jukon Lauri Maijalan teksti Muoviukkeli ja sen ohjaus tulvii ajatuksellista, puhuttelevaa, teatterillista ja näyttelijätaidollista nautintoa avaran sielun ja lämpimän sylin täydeltä. Maijala laserläpivalaisee meidän pikkuporvarillisen elämämme ja näyttää selkeästi sen tulevaisuuskuvan lohduttomuuden, aatteettomuuden. Keskivertoisen suomalaisen, länsimaisen perheen sukupolvilta perityt ihanteet sankaritaruineen hän ilkikurisen vulgääristi todistaa kuolleiksi. Heikoimman puolella olemisemme falskiuden, parisuhteittemme muodollisuudet naurettavine liittosinetöinteineen, valheellisine tekohurskauksineen hän paljastaa armottomasti. Samalla koko elämänpyrkimystemme tekoidyllit saavat irvokkaan groteskia kyytiä ja niitä ylläpitävät instituutiomme, virallistetut kulttuurikäsityksemme haalistuvat ontoiksi kliseiksi ja ulkokullaisiksi typeryyksiksi.

Kokonaisuutena muoviukkeli on upealta maistuvaa, äärettömän kekseliään mielikuvitustaiteen inhimillisyydessään ja herkkyydessään hurmaavaa mannaa, jossa liikutaan syvällä yhteiskuntarakenteissa sekä ihmismielessä. Välillä perhetasolla pelataan hurjaa sekstististä revyytä, välillä taas eaudegolognen tuoksuista imelää untuvasulkaista ja värikylläistä operettia tai härnäävää farssia, kaikkea perheinstituution olemassaolon oikeutuksella. Esityksellä on tyylilajeja ja ulottuvuuksia kymmenittäin. Ja huumorin kalliosta Maijala räjäyttää suurilohkareisia, klovnistisia säkeneitä. Eihän katsoja tällaiseen kyllästy. Hän ahmii herkun herkun perään.

Ohjaajan erikoisleimaa

Yksi Maijalan tyylilajeista on uudenlainen melodraama, jota hän käyttää tehokkaasti. Paristi soi taustalla Jo karjalan kunnailla erilaisin tempoin ja paatoksin tai Sua vain yli kaiken mä rakastan rinnasteinaan perheidyllin valloillaan olevat täyshelvetit näyttämöllä - himojen tyydytyksellä koossapysyvä mutta sisältä raastavan tyhjä, tarkoitukseton arki.

Ohjaajan taito häikäisee myös näyttelijätyön laadussa: kokonaisilmaisu  löytää persoonakohtaiset sävynsä, ilmaisukielensä vaivatta, dialogi kantaa suorastaan hämmästyttävän tarkasti maaleihinsa osuen. Miten on mahdollista, että vanhat maneerisesti jo miltei leimautuneet näyttelijät uussyntyvät suorastaan rakastettaviksi, ilmaiseviksi, meidät mukaansatempaaviksi taiteilijoiksi?  

 

Häikäisevän upeaa näyttelijätyötä

Hannu Salmisen eläköitynyt paikallistoimittaja rakentuu yhdeksi esityksen voimalatauksista: näyttelijänä hän hallitsee tunteittemme liikuttelun vaivatta, mielenailahtelumme hän osaa poimia tuosta vain napsauttaen repliikkiensä kylvökentäksi. Mikä ennenlöytymätön näyttelijälahjakkuus, herkkävaistoinen tyylitaituri meillä Salmisessa paljastuukaan.

Kirsi Asikainen uussyntyy hänkin habitukseltaan, uudistaa suomalaista näyttelijäilmaisuakin siinä sivussa hurjuudessaan, tyylikkyydessään, pieteetissäänkin. Voi mikä ilo on nauttia älykkäästä, ajatteluttavasta tekstistä hänen tulkitsemanaan ja työstämänään  - kuorrutettuna hänen pienenpienillä sävytyksillään.

Kaikki on tulevaisuudessa tylsää, turhamaista, arvotonta, vain Mikko Virtasen vaikeasti kehitysvammainen Johannes Kahva on ainoa elävä ja tunteva, älyllinen, inhimillinen, pyyteetön olento, tuleva veteraani-ikoni. Tulkinta alkaa intensiivisellä, raastavan pitkällä, informoivalla yksinpuhelulla, virittyy moniin eri variaatioihin läheisten ja auttajien suhteissa elämään ja hirteistyy näyttämön yläpuolella  trapetsilla vapauteensa leijuvaan ja mielensä tyhjentävään tunteisiimme syvälle koskettavaan hahmoon. Tämä roolityö on tekstinä ja tulkintana näytelmän ydintä: sisällä näyttelijän sielussa ja ulkona hänen tekemässään roolihahmossa, molemmissa vilpittömästi tosi, ihmishien täyttämä, vereslihaisen rakastettava, uskottava, ihmisnälkäinen lähimmäinen. Yksi meistä.

Entä Jussi Sorjasen pääministeri, tuo modernia aikaamme turhaan hallintaansa harova, reaktioiltaan impulsiivinen, mutta voimiltaan onneton, silti tunneskaalaltaan hurja kansanjohtaja. Hänen näyttelijätyönsä, läähättävä yksilön voimattomuutensa kantaa persoonallisuudella, eläytymisvimmallaan, tinkimättömyydellään syvälle mieltämme ja omaatuntoamme kolkuttaen.

Janne Vasaman näyttämökuvassa on keskittynyttä tunnelmaa ja hallittua tehoa ihailtavan niukkatyylisesti. Vastapainoksi esityksen finaaliksi näyttämön takaseinään levittäytyy liikuttavan upea simbergiläinen kuoleman puutarha  monikerroksisena, värikkään lempeänä lopullisena, modernin ihmiselämän tilitysfreskona.

Esityksen henki kuopaisee muutamia turhia teatterimuotiaskeleitakin, kuten lyhyt nakuilutuokio (kohtauksessa, jonka teho on jo muutenkin henkeäsalpaavan tiheätunnelmainen) tai kun tekstin loppu toviksi värittyy paasaavaksi moraliteetiksi rakkaudettomuudestamme.

Maijalan teksti ja ohjaus asettavat meidät vielä kerran aikajanan alkuun ja kysyvät, joko olemme kypsiä aloittamaan sisältörikkaan elämän vai jatkammeko entiseen, totuttuun, tyhjänpäiväiseen malliin loppuamme, kuolemaamme kohden. Jukolaisten Muoviukkeli on sitä kauan kaivattua sytyttävää ja puhuttelevaa, raikasta teatteria, joka pinttyneitä ajatuskuvioitamme kerrankin oikein kunnolla rassaa, räiskyttää, ihastuttaa ja järisyttää.

 http://teatterivanhajuko.fi/