Kymmenen vuotta sitten ilmestyi Mikael Niemen (oivallinen suomennos Outi Mennan) romaani, tuo kielellisesti rikas, mielikuviltaan huima pohjoisen elämän ainutlaatuinen ajankuva 1960-70 -lukujen elämänmenosta Tornionjoen syrjäisessä, pohjoisen Ruotsin Pajalassa: sen laestadiolaismaaperän lapsirikkaan Vittulajänkän arjesta, meän-, ruotsin- ja suomenkielten jatkuvasta kilpalaulannasta, sukujen ja jänkäläiskylien keskinäisistä jännitteistä, viinanjuonnin ja miehuuskokeitten hengenvaarallisista perinteistä, juhlista, iloista, himosta ja suruista punottu rikas tuhatsäikeinen köyhälistöeepos. Romaanin etninen ympäristö on täynnä kansan hurjalaatuisia kokemuksia, uskomuksia, karskeja, omalaatuisia traditioita. Yhtä aikaa se on lähihistorian sivustakatsojan näkemä värikäs kuvakirja ja aikuisuuteen kasvavan ihmistaimen kokemusten, kasvukäänteiden ja elämysten sekä näkyjen tosi ja seikkaperäinen kuvaus ja kauneimmillaan kahden lapsuudenkaverin ystävyyden lämmin kasvukertomus, hillittömän kokemusnälkäinen ja vereslihainen yhteismatka viisivuotiaasta murrosiän kokemusten vihan, himon, pelkojen ja muistojen hämähäkinseitin läpi aikuisuuteen.

1289775476_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Häissä

Pentti  Kotkaniemen lukemana, sovittamana ja ohjaamana Mikael Niemen romaani Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on Lahden kaupunginteatterin tulkintana enimmän aikaa romaanin kuvitusta, hupailua tuosta 1960-70 -lukujen elämänmenosta syrjäisessä pohjoisen ruotsinsuomalaisessa Pajalassa, kansankomediaa.

Samaan vaarallisen tyytyväiseen hymyisyyteeni vielä jatkankin: Kari Junnikkalan äärimmäisen linjakas, toimiva, tarkkaosumainen lavastekokonaisuus valoineen ja lavastemuunnelmineen on taas kerran nautittavaa, suomalaisen teatteritaiteen huippukatseltavaa silmälle ja ajatusruokaa aivoille: suuri kangas muuntuu niin jänkien lumisiksi hangiksi kuin maatahipoviksi taivaitten revontulien väreiksi ja lumoksi. Mikä mielenmaisemien taikuri tuo Junnikkala onkaan! Monet kymmenet pienet viitekehykset elävöittävät ja loihtivat koko hupailun keston mielikuviamme noitten syrjäisten seutujen arjesta ja yksinkertaisen elämänmuodon, vaatimattomuuden ja puutteen täyttämästä ankeudesta ja sitäkin elämänhehkuisemmasta elämänmenosta tuossa perimmäisessä maailmankolkassa. Lavastustaiteen nerokkuus, teho ja tenho pysähdyttää.

 

Jänkämäisen pitkä kesto uuvuttaa

Sovitus on turhan kiinteästi uskollinen liki 300-sivuisen romaanin parillekymmenelle luvulle – vain yhden niistä se uskaltaa jättää käsittelemättä. Esitys venyy kestoltaan sietämättömäksi: yli kolmetuntinen näyttämöteos junnautuu satoihin yksityiskohtiinsa turhan  monesti eivätkä rajalliset näyttelijävoimat jaksa pitää yllä valtavan laajan aineiston kaikkien kohtausten intensiteettiä.


Joukkokohtausten riemua ja vajeita

Kotkaniemen tulkintakokonaisuus on parhaimmillaan muuntaessaan kerronnan eläväksi, suussa maistuvaksi dialogiksi. Ehkä eniten luomisvoimaa on ohjaajan irrottelevissa ja hauskoiksi parodioiduissa joukkokohtauksissa, kuten koulun luokkailmapiirien luonnosteluissa, häissä, paikkakunnan kiljunjuontimestaruuskilpailuissa, tyylitellyssä perinnönjakotilaisuudessa, orkesterinäkymän ilmiasussa ja sen henkisessä kasvussa sekä erityisesti eri perheitten omaperäisissä tunnelmakuvissa ja niiden toimivuudessa.

 1289776381_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Timo Välisaari, Arttu Kurttila, Jarkko Miettinen ja Jari-Pekka Rautiainen

Ohjaaja on melko onnistuneesti myös välittänyt ja rajannut Beatlesien tulon syrjäiseen pohjoiseen kylään yhdeksi koko tekstin kantavaksi toiminta- ja aikanimittäjäksi: ilmiön innostama musiikin uusi ulottuvuus bändiharrastuksineen valtaa riemukkaasti Vittulajänkän.

Kihelmöivän herkullinen alkuperäisteksti kylän kirkkoon saapuvasta ensimmäisestä neekeristä ei saa tekstin edellyttämää riittävää käännettä ja nousukaarta, linja-auton ja opettajan pyöräkisa ei toimi mallikkaasti - rytmi, ajoitus ja tyyli kateissa - samoin hirviporukan pitkäpiimäinen ärvellys isoisän 70-vuotisjuhlissa surkastuu kokonaiskuvaltaan humalaisuuden kehnoon näyttelijäilmaisuun.

Mutta hymyn meissä yleisössä Bona Kotkaniemi osaa näyttelijämateriaalillaan kaivella esille. Se on harvinainen avu tämänpäivän teatterintekijöissä ja se taito tekee meidät murjottajat vähintään hymykareisiksi, hyväntuulisiksi.


 Kantavat voimat

1289775061_img-d41d8cd98f00b204e9800998e.

Matti ja Niila

Näytelmän kantavimman kokonaisuuden ohjaaja on luonut keskushenkilöitten Matin ja Niilan ystävyyden hienovireiseen jännitteeseen kautta koko esityksen, poikien yhteisolemisen tunnelmiin ja tuon ystävyyden aitouden herkkiin ja suorastaan liikuttaviin kymmeniin kauniisiin ja raikkaisiin kohtauksiin.

Arttu Kurttila elää Matti-roolinsa - riemullisen optimistin, toveruuden ja nuoruuden kokeiluntäyteisen pojan - niin hersyvän sympaattisesti, että laaja Juhani-näyttämö täyttyy hänen luontevuudestaan ja karismastaan. Jari-Pekka Rautiaisen Niila on vähintään samaa tasoa, ihanan persoonallisesti luonnosteltu, mietitty monisäikeisen mielenkiintoinen luomus.

Koko paritusinainen näyttelijäjoukko taipuu niin moneen karakterisointiin, menoon, rytmiin ja luonnehdintaan, että yleismenoa on kokolailla helppoa ja vaivatonta, mukavaakin hymyssäsuin seurailla.

Vain parin ilmaisultaan tutun näyttelijän maneereille katsoja toivoisi rankempaa ohjaajan kättä: useitten näytelmien papin osa ja puheilmaisu (Jorma Helminen) on raskasta katsojan seurata – ikään kuin puheen syntyminen olisi rooli toisensa jälkeen kateissa tai vaikeuksissa. Myös jatkuva ylilataus näytelmästä toiseen, monesti erilaisissa saman näytelmän roolitehtävissä (Mikko Jurkka) on falskin tuntuista koko areenan valtaamista ja näyttelijän äänenmuodostus kaipaisi nopeasti apua.

2010681.jpg


Tietenkin vahvan romaanin vaikuttavuus on luettuna monin verroin teatteriesitystä mielikuvituksellisempi, monipuolisempi, hauskempi ja vakavampi. Palasin esityksestä turhankin hymyssäsuin alkuperäisromaanin syvyyttä kaipaillen, etenkin kirjan julmia koulukiusaus- ja tappelulukuja pohtien sekä juuri näinä hetkinä uudelleen avattavien Pajalan metallikaivosten työllisyysautuutta vittulajänkäläisten lailla epäröiden.

 

Lahden kaupunginteatteri

POPULÄÄRIMUSIIKKIA VITTULAJÄNKÄLTÄ


OHJAUS JA SOVITUS Pentti Kotkaniemi
LAVASTUS Kari Junnikkala
PUVUSTUS Anu Pirilä
VALOSUUNNITTELU Kari laukkanen
ÄÄNISUUNNITTELU Sami Järvinen
MUSIIKIN HARJOITUTTAMINEN Martti Peippo

ROOLEISSA Jorma Helminen, Mikko Jurkka, Leena Kokko-Saukkonen, Arttu Kurttila (vier.), Ari Mannelin (vier.), Jarkko Miettinen, Jukka Pitkänen (vier.), Jussi Puhakka, Tuukka Raitala, Jari-Pekka Rautiainen, Maija Rissanen, Mirja Räty, Ritva Sorvali, Kaarina Turunen, Hanna Vahtikari, Timo Välisaari ja Kirsti Wallasvaara

sekä Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjan opiskelijat
Salla-Maria Orvasto, Ella Jäppinen, Annukka Korkala, Nestori Hellgren, Ilmari Myllynen ja Niilo Savolainen

Esityksen valokuvat Kari Junnikkala

1289773955_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

PS

Jos olisin teatterin markkinointi-ihminen, vaihtaisin jo alkusuunnitelmissani näytelmän markkinointinimen.  Olen varma, että teatterissa harvoin käyvä katsoja luopuu lähtemisestään pelkästään näytelmän nimen vuoksi: näin arvioisin nimen rokottavan katsojakadon määräksi ainakin 30% teatteriin aikovista. Olenkohan ihan kalkkis ja väärässä?


http://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/fi/ohjelmistossa/populaarimusiikkia_vittulajankalta/?id=430