Käynti kulttuurikaupunki Tampereella pakottaa lahtelaisen heti vertailemaan kaupunkia ja sen satunnaisesti valittua parinpäivän kulttuuriantia omaan Lahteemme. Muutamat luulot Tampereesta kulttuurin kehtona madaltuivat raadollisiksi totuuksiksi, kun taas toiset yllättivät juuri tamperelaistaustojensa synnyttäminä uljaina, uusina kokemuksina. Kävelyt kaupungin keskustassa junalta majapaikalle todistavat: ei täällä tarvita matkakeskusta - liikenne toimii mainiosti ilmankin. Aivan majapaikkamme vieressä, Tammerkosken rannalla on käsityökeskus Verkaranta, jossa meitä odottaa suomalaisen ryijyn historian kohtaaminen, ja sen jälkeen pyhitämme illan teatterille.




Rakas ryijy -näyttely Tampereen Käsi- ja taideteollisuuskeskus Verkarannassa 11.1.-17.2.2013



               Uuraisten  ryijy                                         Pohjois-Satakunnan  ryijy                               Tampereen ryijy


Näyttely osoittautui pienoiseksi pettymykseksi: esillä oli verrattain vähän ryijyjä. Vanhimmat ryijyt tietenkin kiehtovat harmonisilla väreillään ja kuvioillaan.



Mielenkiintoisin niistä on Sortavala-ryijy, joka täyttää korkean näyttelysalin katosta lattiaan. Sortavalan Martat olivat tehneet ryijyn vuonna 1939. Ryijy oli tehty kolme metriä leveillä kangaspuilla eikä siinä ole saumoja. Ryijy oli kudorttu suurten suomalaisten arpajaisten palkinnoksi ja sen oli voittanut pienen mökin emäntä. Voittajan mökki oli kuitenkin ollut niin pieni, että ryijy ei ole mahtunut siellä olemaan ja hän lahjoitti sen takaisin Martoille. Sodan tiimellyksessä, evakkokuormassa, ryijy on kulkeutunut Suomeen ja tänä päivänä Martat edelleen omistavat ryijyn.

 

        Rubiini           Ritva Puotila 1994                                                                                 

Uudempaa ryijysuunnittelua on esillä ryijyinä sekä alan kirjallisuutena.

http://www.kasityonystavat.fi/fi/ajankohtaista/18
 






Tampereen Työväen Teatteri

Lento

Sirkku Peltolan näytelmä Lento Tampereen Työväen Teatterin tuhatpaikkaisessa salissa on alkamassa. Sali on viimeistä sijaa myöten täynnä. Näytelmäuutuus luo suuria odotuksia kokea taas kerran jotakin vähintään Suomen hevosta ja sen sellaista älykästä ajankohtaista yhteiskunnallista peltolahauskuutta. Paloesirippu nousee.


Miia Selin (vas.),  Mika Honkanen, Tuire Salenius, Heidi Kiviharju, Janne Kallioniemi       Valokuva Petri Kovalainen

Kahden ja puolen tunnin jälkeen olemme aika kyllästyneitä. Ajankulku hieman pystyasentoisella teatteri-istuimella on sujunut paljolti myötähäpeässä seuraten näyttelijöiden esittämiä lavalla örveltäviä, sammaltavia ja sammahtavia, lähdön viivästyessä yhä enemmän juopuvia matkustajia ja heidän jonninjoutavia maratonkeskustelujaan. Hieman esityksessä on ollut opetukseksemme rasistisiakin elementtejä: lentokentällä on häärinyt oikein hoonosoomi-maahanmuuttaja, joka tummaksi maskeerattuna valkoisen miehen sisuksin on siivonnut työkseen tämän tästä Egyptinmatkan lentonsa lähtökuulutusta odottavien örveltävien suomalaisten lattialle heittämiä roskia ja evästähteitä, jopa seurustellut lähtijöiden kanssa. Esityksen aikana useaan otteeseen taustalle on heijastettu elävää kuvaa meidän katsojien viisaudeksi ymmärtää lähdön viivästymisen syy: Egypti on tulessa, Mubarakin valta on kaatumassa, kansa taistelee ja veri lentää, mutta vain me katsojat sen tiedämme, eivät esittäjät, jotka saavat tunti tunnin päästä vain kuulutuksia lähtöajan siirtymisestä. Vielä meille näytetään suuren uskonnollisen munkkilauman pari vaellusta odotussalin poikki ja pari burkhaan pukeutunutta hahmoa, jotta ymmärtäisimme siirtyvämme kohta alkavalla lennolla toisten uskontojen maahan.
Onhan odotustilassa yksi normaalikin ihminen, normaaleine vaatimattomine unelmineen. Saliyleisön keski-ikä kun on yli kuudenkymmenen ja heitä ja meitä varmasti nyökityttää ja haltioittaa vanhan suomalaismiehen matkasuunnitelmat käydä nyt kuudettatoista kertaa Egyptissä. Muuten hän kertoo elämänsä ehtoopäivien sujuvan sorsien ruokinnassa ja muussa tämäntasoisessa kiinnostusmaailmassa. Meille näytetään koko näyttämön taustan leveydeltä suomalaisen kuraisen järven rantakaislikko ja siinä vilistäviä sorsia pariinkin kertaan, ymmärtääksemme, minkä näköisiä sorsat oikeasti ovat, miten sorsat luonnossa oikeasti uivat ja mitä tuo vanha mies sorsienruokinnalla tarkoittaa.
Niin ja sitten odotussaliin on yllätykseksemme ilmestynyt suurikokoisia jäniksiä - näinhän ei yleensä omassa kodissamme tapahdu - ja me yleisö olemme niitä ihmetelleet että mitähän varten nuo jänikset ovat tulleet samaan lentokenttäodotussaliin ja mitähän odottamaan ja että miten esittäjät eivät ole niitä huomanneet. Eikä ne vähäiset tanssiaskeleet arjessamme ole ollenkaan sitä, mitä tuossa odotussalissa yks kaks meille näytetään, kun täysin höyhenisenvalkeaksi pukeutunut nainen tulee ja balettitanssii meille - meidän pyytämättä ja käsittämättä - etevästi kroppaansa taivutellen eräänlaisen tanssin. Aikalailla koko teatteriesityksen lopussa meitä vielä valistetaan, kun se kaikkein humalaisin suomalainen miesodottaja saa jonkinlaisen sydänkohtauksen ja mätkähtää jalat oikoisena kanveesiin: tapauksesta on varmaan vakavat seuraukset hoksaamme, kun ambulanssikuljettajat kantavat paareja näyttämölle…
Valot sammuvat. Paloesirippu ei nyt laskeudu. Esitys on ilmeisesti päättynyt, koska valot uudelleen syttyvät ja näyttämön etuvaloihin ilmestyy samainen tusina näyttelijöitä, jotka kaksi ja puolituntia sitten aloittivat Lento-odotuksen - nyt he kumartelevat kohteliaasti eturampissa ja yleisö läpyttää yhtä kohteliaan laiskasti. Olemme saaneet kolmekymmentäneljä euroa per istuin (+ohjelmalehtinen 6 euroa) kulttuuripläjäyksen, jota monikaan tuhannesta paikallaolijasta ei tule unohtamaan.
http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/lento




Paluu iltamyöhällä majapaikkaan ja vielä vilkaisu ennen unta ikkunasta: uljas koskimaisema lohduttaa unohtamaan päivän epäonnisten taidekokemusten pettymykset  alkavan yön uniin.

Tampere-retkemme suurin anti oli vierailla Emil Aaltosen museossa ja Hiekan taidemuseossa. Kaksi tamperelaismesenaattia näyttävät tämän päivän miljoonikoille esimerkkiä siitä, mikä maailmassa sittenkin voi vielä  jälkipolvia elähdyttää ja ehkä sivistääkin.


Emil Aaltosen taide- ja teollisuushistoriallinen museo Pyynikinlinna avattiin 8.6.2004. Museon  osoite: Mariankatu 40,33200 Tampere

Emil Aaltonen (1869-1949), alkuaan suutarin ammattiin valmistunut ja myöhemmin kenkätehtaiden, metallitehtaiden, muovitehtaiden suuri, mutta vaatimaton omistajapatruuna jakoi varoja myös kulttuuriin ja taiteisiin sekä sijoitti taiteeseen hyvällä maulla ja asiantuntemuksella. Hänen perustamansa säätiö ylläpitää perustajansa kodissa Pyynikinlinnassa taidemuseotoimintaa.

  

Rakkaudesta taiteeseen -näyttely esittelee Suomen taiteen kultakauden teoksia neljän suomalaisen taidemuseon kokoelmista. Näiden museoiden kokoelmat ovat syntyneet rakkaudesta taiteeseen. Taiteen mesenaatit Emil Aaltonen (1869-1949), Kustaa Hiekka (1855-1937), Teresia Lönnström (1895-1986) ja Karl Herman Renlund (1850-1908) olivat keräilijöitä, joita puhutteli heidän oman aikansa taide. Heidän taidekokoelmansa kertovat kunkin mesenaatin luonteesta ja kiinnostuksen kohteista. He lahjoittivat taidekokoelmansa museoiksi, kaikkien nähtäville.


Albert Edelfelt (1854-1905)  Kirsikkatyttö 1878