Olen ehtinyt kuluneen syksyn aikana kokea arviolta viitisenkymmentä kulttuuritilaisuutta, useat ilmaistilaisuuksia. Onko määrä laadun tae?

Kun oman kunnan- ja valtioavustuksin tuotetuin verovaroin tehdään kulttuuria (ohjaajat, henkilökunta, toimitilat, vuokrat, tekijänoikeudet) on näkemäni parin teatteriesityksen pohjalta pakko pohtia sivistyksen ja kulttuurin kuluttajalle tarjoamaa antia. Kenen velvollisuus on valvoa kulttuurin laatua?

Onko laatu sellaista, että rahalla lunastettu pääsylippu takaa tuotteen valmistajan lupaaman elämyksen?



Tuhoisa ensikosketus

Lahden kaupunginteatteri lupaa pienimmällä Aino -näyttämöllään vastata omaan huutoonsa: tarjoamaan lapsille hauskan ensikokemuksen teatterista.

1260473164_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kirsti Wallasvaara ja Anna Vihanto

Valokuva:Tarmo Valmela

Kun neljänkymmenen minuutin kummelimainen hössötys Sotta -mummin ja lapsenlapsi Iida Pyttysen välillä on päättynyt, on hauskuuden inventaarion vuoro.

Jos kakka, potta, pylly ja pieru ovat sitä luvattua hauskaa ensikosketusta teatteriin, niin sitten sitä hauskaa teatteria on monessa kodissa ollut ja jatkunut monen monta vuotta, ilman maksullista  teatterissakäyntiäkin. Ja kodista teatteriksi koettu esitys muuttui vain pierun monivolyymisesti kuuluessa näyttämötekniikan ämyreistä.
Kovin 1950-60 –lukuinen kauhisteleva asenne tätä Katja Krohnin tekstiä vaivasi: eivät nykykodit sotkuisia ole eikä sotkuisuus ole ongelma - pikemminkin kotien ylisiisteys, steriiliys, mielikuvituksettomuus, persoonattomuus – niistä näiden pienten pitäisi saada puhua ja niihin ottaa kantaa.

Tämänpäivän lapset ovat tällaisen ajattelun väärä kohde – nähdynkaltaiseen asenteellisesti kovin kyseenalaiseen esitykseen pitäisi saada yleisöksi mummot ja papat, joille tällainen teksti voisi olla tutun pikkuhauskaa kertaamista omasta lapsuudesta, hieman vanhahtavasti riimitellenkin – ei yhtään enempää.

Kovasti Anna Vihanto ja Kirsti Wallasvaara yrittivät: vika vain oli siinä, että he tahallaan pyrkivät naurattamaan lapsia ja paasasivat tauotta ja taukoamatta.

Miten kiinnostavaa olikaan pieni, hiljainen, kuiskaava kohtaus kirahvi-karahvin puhuttelussa: lapset suorastaan hiiskahtamatta kurkottivat mitä tapahtuman pitää. Mutta kohtaus jäi vain lyhyeksi esimerkiksi, pieneksi välähdykseksi siitä oikeasta teatterilumosta - ja ohjaajan olemassaolosta.


Lapset on vaativa teatteriyleisö

Eikö tuohon vaatimukseen pitäisi vastata toisin, tasokkaammalla, mielikuvitusta avartavalla, taianomaisesti kiehtovalla, lasta kiinnostavalla tekstillä? Miksi mennään jälleen niin monessa teatterissa alta riman, kun on lapsista kysymys? Nuo kysymykset voisi kirjoittaa suurin lapsenkokoisin tikkukirjaimin niiden luvattoman monen suomalaisteatterin seinälle ja sisääntuloauloihin, jotka ovat esittäneet tai parhaillaankin esittävät vielä tätä jo vuonna 2001 kirjoitettua Sotta Pyttynen –näytelmätekelettä.

Mummon ja lapsenlapsen suurin piirtein realismissa kulkeva hössötys ei siis paljon naurata yli 4-vuotiaita, ei edes siinä, että useimmat nelivuotiaat osaavat jo sanoa ässänsä ja ne, jotka eivät sitä osaa, kokevat siinä väärää esimerkkiä tai saavat miltei trauman kuullessaan aikuisnäyttelijän lespaavan ässättömän puhesössötyksen. Tästä äidinkielen kaltoinkohtelusta olen vihainen kaikkien lasten puolesta: ei se mitään hauskaa ole!

1260479595_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Pienten päiväkotilaisten oli toivotonta seurata kovin paljon lattiatasolle asemoitua esitystä: heidän oli jatkuvasti noustava seisomaan nähdäkseen näyttämön lattialle ja samalla he tietenkin peittivät takana olevien lasten näkemismahdollisuudet.

Valokuva: Tarmo Valmela

Vaarallista esityksen markkinointi on teatteritaiteen tulevaisuudelle.
Mainoksen ja toteutuksen ero kun jäi suuren rotkon kokoiseksi: ensimmäisenä teatterikokemuksena mölyävä, hössöttävä sanailu kera kunnianhimottoman lattean pahviseinälavastuksen täyttämän teatteritilan ei taatusti takaa lapsen pyyntöä tulla toiste teatteriin.

PS
Lahen uutisia -toimituksen  sähköpostiin on tullut monenlaisia kirjeitä. Viimeisin pitkä on yliopistollinen kurssityö Lahden kaupunginteatterin lastennäytelmästä Sotta Pyttynen.


Yhtenä syksyisenä viikonloppuna parinkymmenen Lahteen ympäri Suomea eri paikkakunnilta pikkulapsista ja heidän vanhemmistaan koostunut lapsiperheryhmä halusi käydä myös teatterissa. Heidän kokemuksensa olen saanut kirjeenä postiini: Nuoret perheet olivat äärimmäisen pettyneitä näkemästään Lahden kaupunginteatterin panostuksesta lapsiin ja perheisiin.
Lainaan oman pettymykseni tueksi tuon tutkielman pari virkettä:


”Suurempaa anarkiaa, kuin mikään esityksessä nähty, oli se, kun viisivuotias katsoja meni esityksen jälkeen näyttämölle ja söi esityksessä käytetyn vanhan pullan.”

 


http://www.yle.fi/media/asxgen.php?file=radiosuomi/lahdenradio/sottapyttynen.wma

Esitysarvio tehty 10.12.2009 klo 10.30 näytöksestä



Joulutarinoiden pohjalukemissa


Pääkaupunkiseudulla on erilaisia jouluisia teatterielämyksiä tarjolla kymmenittäin - on varaa valita. Lahden lasten ja nuorten on tyytyminen yhteen kunnioitusta herättävään yritykseen, jonka lopputulos kuitenkin on odottamattoman epäonninen.
 
Lahden Nuorisoteatteri ja sen yhteydessä Lasten teatterikerho LATE ovat yhdistäneet voimansa ja tuottaneet Dickensin tekstistä tehdyn Helena Anttosen  sovitukseen perustuvan Joulukertomuksen.

1260509712_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Meitä oli viiden hengen seurue - Jyväskylä-Turku-Lahti kotipaikkanaan ja iältään 7-69 vuotiaita kiinnostunein odotuksin varannut liput viime lauantain esitykseen. Mitä saimme?

Saimme nähdä innostuneita lapsiesiintyjiä, palavasieluisia nuoria teatterityön niin ensikertalaisia kuin kokeneempiakin kymmenittäin näyttämön täydeltä.

Siinä ilomme olikin: itse tarina ei esityksestä selvinnyt ollenkaan, postikorttimaiset henkilöasetelmat olivat pystyyn kuolleita, eivät toimineet alkuunkaan, päätehtävän esittäjän irvileukainen ilmaisu ja mimiikka oli noloa katseltavaa. Näyttämön kohtausten jännitettä tai tunnelmavariaatioita ei ollut niin hitusen vertaa.

Puuttui siis tarinalle ja nuorille sopiva ohjaaja, näkijä, kouluttaja. Eivätkö lapset ja nuoret ansaitsekaan parasta?

Vain musiikki, erityisesti uusien laulujen sävellykset ja niiden tulkinta, toimi siedettävästi. Se oli harjoitettu huolella, taidolla, maulla ja tulkintaan pyrkien, osin jopa sen saavuttaenkin.

Kun vielä lisätään, että pääasiassa tummiin värivalokiiloihin keskittynyttä, osin heijastettua näyttämökuvaa häiritsi koko ajan  ymmärtämättömän katsojan renksuttama kamera ja sen jatkuva salamavalokuvaus – pyyhkien ja paljastaen pahvikulissien lopunkin lumovoiman - oli teatteriluomus suorastaan pilalla.

Eniten haikailin nuorten puolesta: näyttämöllä oli monia hiljattain näkemästäni, hyvin ohjatusta nuortenproduktiosta tuttuja esiintyjiä – nyt täysin ulalla, puheesta ei saanut lainkaan selvää ja he hortoilivat näyttämöllä kuka minnekin. Ensikertalaisten teatteritekijöiden ja esiintyjiä kannustamaan tulleitten sukulaisten ja tuttavien lohdutukseksi sanon suoraan: ei se tällaista ole se teatterintekeminen. Kyllä teatterityössä yleensä on selkeä päämäärä ja yhteinen näkemys, joka myös välittyy katsomon jokaiseen katsojaan - nyt ei syy ollut nuorissa taiteilijoissa!!

Kun lopuksi vielä selailen ohjelmalehtistä, näen osajaossa kaksoismiehityksen enkä siitä voi – esittäjien onneksi – nimetä yhtään suorittajaa juuri tästä esityksestä. Mitäpä tällainen ohjelmalehtinen sitten informoi, jos ei erittele nähtävän esityksen esittäjiä? No. Se kertoi esityksen juonen: selvisihän se ainakin nyt esityksen jälkeen ohjelmalehtisen luettuani.

1260473223_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Etelä-Suomen Sanomat tarjoaa meille kestotilaajille vilpittömässä tarkoituksessa alennusta myös Nuoristoeatterin esityksestä Joulukertomus

Kaupunkini valtalehti tarjoaa kokemaamme esitystä tilaaja-alennuksella nähtäväksi. Käsitykseni mukaan lehdessä on kulttuuriasiantuntijoita, useampiakin. Tunteeko lehtemme  tarjouksensa sisällön ?


http://www.lahti.fi/www/cms.nsf/pages/C424288BE861212EC22572A70041EC5C

Esitys on arvioitu esityksestä 5.12. 2009