Jane Austenin viihderomaani Emma on jo 209 vuotta säteillyt sivuillaan nuorten naisten ja perheiden romantiikkaa ympäri maailman.  

Sen juoni on hyvin yksinkertainen ja samalla monimutkainen. Emma on 20-vuotias neitonen, joka asuu iäkkään isänsä kanssa vailla taloudellisia huolia. Emma tuntee olonsa yksinäiseksi ja hänellä on aikaa ja halua peukaloida amorin asioita. Toimettomana hän sekaantuu toisten lemmenasioihin ja jatkuvasti uusia henkilöitä putkahtaa tarinaan. Emma alkaa kuin avioliittoneuvoja tulkita ihmisille heidän tunteitaan, mahdollisia ja mahdottomia parisuhteitaan ja pohtii lopulta niitä myös omalta kohdaltaan.

Emmasta on tehty useita filmejä sekä näytelmäsovituksia. Epäilin valitun näytelmän mahdollisuuksia nyt yli 200 vuoden päästä Suomen Lahdessa - miten erkaantua kirjan ja myös siitä filmattujen ja näkemieni elokuvien epookkisesta ajankuvasta ja tuoda tarina parin vuosisadan verran lähemmäs tätä aikaa.

 

Lahden kaupunginteatterin ohjelmistosuunnittelijoilla on aina ollut osaava teatterivainu. Nyt oli löydetty juuri päivitetty huippudramaturgi Kate Hamillin sovitus vuodelta 2022 ja annettu se teatterimme oman ohjaajan Tommi Kainulaisen suomennettavaksi. Näin syntyi nopeassa aikataulussa harvinainen suomenkielinen uutuus, kantaesitys Emma.

 

Annukka Blomberg, Nenna Tyni, Henna Wallin

Emman ensi-iltakokonaisuus tuntui harmittomalta, kevyen leikittelevältä ja leikkivältä, tosin jo menneitten lähivuosikymmenien nuorten aikuisten pikku komedialta.

0hjaaja Lija Fischer oli tarkasti ympännyt sovituksen tekstiin riittävästi toimintaa, sujuvasti kulkevaa dialogia iskuineen ja vastaiskuineen ja ohjaajan jäljiltä esitystä leimasi realismista etäännytetty taitava hienostomaailmainen tyylittely. Katsojan oli turvallista ja osin mieluistakin seurata tätä pikkuelostelua, pikkukylässä keskivertoihmisiä ylempänä olevien nuorten aikuisten amorleikkejä.

Näytelmämuodon lähes farssioloiseen tyypittelyyn oli perehdytty huolella ja niin sekä rooligalleria että tilannekomiikka tarjoilivat esityshauskuutta, naamioinnin yllätyksiä, muuntuvuuden taitavuutta ja puheen monenlaista rytmi- ja äänivariaatiota monen kohtauskourallisen täydeltä.

Tiina Hauta-ahon lavastuksen taustakuvituksen kiiltokuvamainen kauneus, moninaiset lavastevaihtojen toteutuneet visiot osoittivat lavastetaiteen oivallusta ja kekseliäisyyttä, tarkkaa visuaalista kauneutta ne tarjosivat korumaisilla näyillään ja kohtausmuunneltavuuksilla. Itse muutokset ja runsaat vaihdot olivat turhankin keskeisiä manööverejä näyttämöhenkilökunnan ilmestyessä ne tekemään, eikä aina katsoja tajunnut, jatkuiko näytelmä vai olivatko nuo siirtelevät henkilöt näytelmän rooleja. No. Näin ohjaaja oli asian ratkaissut lavastajan kanssa kompromissina.

Iida Ukkolan puvustus oli valloittavaa, karamellisen herkullista silmänruokaa nautittavaksemme - kukkuratarjoiluna hurjan mielikuvitukselliset, vanhatyyliset hattumodisti-ihmeellisyydet.

Mieluisaa nautittavaa olivat Reetta-Kaisa Ilesin tanssien pienimuotoiset lähes leikinomaiset, seuratanssilliset koreografiat, joissa esityksen näyttelijäkunta tanssahteli kivasti, jämptisti ja hauskasti.

Tekniikan valot ja äänet olivat kiitettäviä tehoissa, muuntumisissa ja balansseissa.

 

Keskushenkilöiden toimiva repliikkiosuus, leikkivien aikuislapsien korni hauskuus, tanssahtelujen sitäkin maukkaampi viihdyttävyys, hevosratkaisujen leikillisyys ja joukkokohtausten valtaosaltaan onnistuneet, eheät kohtaukset toivat esityksen kokonaisuuteen tarpeellista kiinteyttä. Tekstin vitsit ovat vain vitsejä, oikeat painotukset ja ajoitukset niissä ovat näyttelijäntaidetta. Tästä tekstistä rakennetut ihmiskuvat ovat suurta komediaa vasta täydellisesti onnistuessaan – ja jo muutaman roolityön kohdalla saivat meidät ensi-illassa sydämelliseen nauruun puhkeamaan.

Miikka Wallin

Kovin perusteellisia roolitöitä tekstistä ja roolien kaarista ei oikein pysty löytämään, sillä tyypittely on niiden kaikkien selkeä nimittäjä.

Henna Wallin loi Emmaansa vauhtia, pikkutärkeyttä ja uskottavuutta tarinan punaista lankaa johdatellessaan. Miikka Wallin Georgena tuntui sopivan luontevalta, hoksaavalta ja energiseltä - kenties esityksen taipuvimmalta, juonen mutkiin muuntautuvimmalta ja luonnollisimmalta roolityöltä. Nenna Tyni Harrietinä on komedian spesialisti, oivaltavan taitava, lämmin humoristi, joskin ohjaajan ja esittäjän ratkihauskat pikkupätkät hieman jälkeenjääneen ihmisen naurureaktioina jäivät omaan katsoja-kärpäspyydykseeni roikkumaan: hauskoja ne olivat, muttei niille saisi antaa oikeasti tuollaista katsojaa naurattavaa osuutta julkisessa taiteessa. Tomi Enbuska urakoi kolmena eri persoonana näytelmän miesrooleissa hulluttelevan ansiokkaasti, niistä Elton-pappishahmo-kosijan nostaisin jo komiikan hyllyjen huippupatsaistoon. Mikko Pörhölän kaksoisrooleista pienemmän, Emman isän vellinkeittoineen ripustaisi esityksen hauskuuden aina kaivattujen, tuoreiden viihdytyskukkasten joukkoon. Liisa Vuori kolmoisrooleissaan, Saana Hyvärinen ja Annukka Blomberg kaksoisrooleisaan taitavat roolimuuntautumisen lajin erinomaisesti: Heidän osuutensa tuovat esityksen henkilögalleriaan vaikuttavimmat (Vuori), luotettavimmat (Hyvärinen) ja teräväpiirtoisimmat (Blomberg) tyypittelyt.

Ehkä siis tilannekomiikka ja hauskuus, replikoinnin osuvuus ovat vieläkin sitä entistä hyvää teatteriviihdettä, josta on syytä antaa kunniaa myös sen tekijöille, jotka teatteritaidoillaan yrittävät hymyyn meitä houkutella. Harmitonta, siistiä  pikkuhuvia näinä sodanvarjoisina aikoina tarvitaan edes tämän pikkuruisen, tyhjänpäiväisen hauskuttelun verran.

 

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/tuotanno

Ensi-ilta 25.1.2024 klo 19 Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä

Mainoskuva Johannes Wilenius

Artikkelin esityskuvat Aki Loponen