Näinä aikoina miltei jokaisessa teatterissa sen epävirallisen wikipedian tai virallisen esittelysivun alussa lukee taiteellinen teatteri. Tänään istun yhden sellaisen, oikein valtakuntamme laadukkaimman, Suomen Kansallisteatterin päänäyttämön esityksessä, aitiossa katsomassa teatterin monivuotisen dramaturgi-kirjailija-ohjaaja Michael Baranin teosta Nuoret idealistit. Esitys on ensi illan jälkeen vasta toinen ja täysbuukattu yleisöä. 1.*

 

Joel (Verneri Lilja) aloittaa esityksen.

NUORET IDEALISTIT

Näyttämö ja taitelijoiden ohjaus ja lavastus ja varustus tuntuu kuin keskeneräiseltä. Miltei koko alkupuolen näyttämökuvana on jonkinlainen tilan, varsinkin lattian, keskeneräisyys, erilaisia kapistuksia, pieniä kohoumiakin, ei oikein mitään nykysilmällä tajuttavaa esineistöä tai kalustettakaan, liikekielikin sattumanvaraisen tarkoituksetonta, puomeja ja tasoja, joiden alta tai yli näyttelijöiden on selvittävä, esineistössä suuri osa useita jalallisia mikrofoneja, siellä täällä näyttämöllä, viulu soittajineen ja harppu näppäilijöineen muodostavat nyt korvaan puheäänen rinnalle jatkuvan musiikillisen lavastuksen. 

Yleisön kohdalla tämä teos vaatisi jo ensinäytöksessä tiivistä seuraamista. Neljän vahvan näyttelijän esittämät monologit ovat nautittavan upeaa, jatkuvaa kuultavaa - suuria tunteita, suorastaan komeita puheteknisiä bravuureja, nousuja ja laskuja, tauotuksia, silmittömiä tunnepurkauksia ja sydämestä lähteviä sinne kiinnittyneitä henkilökohtaisia tunnustuksia, jos kohta valtavia, pitkiä ajatuskaaria asiaakin täynnä. Mutta kun samaan aikaan toiset esittäjät kuljeskelevat kuka minnekin jotakin muka melko outoa ja tyhjää näyttämökuvaa järjestellen - joku kantaa kukkapuskia, jollakin on ilmapallo, hääritään keskittymättöminä kuin teatterin perinteisissä lukuharjoituksissa ikään - olisi katsojan keskittyäkseen kuulemiseensa pitänyt ummistaa silmänsä.

Puheiden Sisällön teemoissa esite lupaa näytelmän kourivan, tönivän Euroopan 1900-vuosisadan poliittisin ja rodullisin lajitteluin tapahtuneita yhteiskunnallisia muutoksia, stalinismia ja hitlerismiä, jotka Baranin ajatuksissa liikuttelevat vieläkin nykyisen maailmanrauhan tyyssijaa Berliiniä ja sen monumentaalisia tapahtumapaikkoja, turistejakin,  niin vahvasti, että kirjoittaja on neljän roolin näytelmähenkilöt  2000-luvun lisätunnisteella  #metoo-skandaali vienyt juuri Berliiniin ripittäytymään, puhdistautumaan, uutta elämänalkua siellä itselleen löytämään. 

Aksa Korttila tulkitsee näytelmän Emmi-roolin.

Keskeiseksi kirjailija on henkilökuviinsa nostanut juuri #metoon aiheuttamien kolmen suomalaisen kulttuuripersoonan, ensin oman vasemmistoradikaalistuneen psyyken loppuunajama, virasta ja puolisosta eronnut teatterinjohtaja J. (Jukka-Pekka Palo), joka otti pikaisen paon tänne Berliiniin, sitten samaan skandaalin johtaneen puolisonsa, huipputoimittaja Petra (Pirjo Määttä), jonka toimittajanenä pakottaa selvittelemään loppuun skandaalin miehensä jäljet Berliinissä ja nuoren kuuluisan #meetoo-kohdellun näyttelijätähti Emmin (Aksa Korttila) lähdön pois Suomesta, uuden uran etsintään, filmitaiteeseensa pureutumaan Berliiniin ja vielä täysin omissa elinkeinohaaveissaan turhautuneen samanikäisen nuoren, vasta elämän päämäärää haikailevan Joelin (Verneri Lilja) liittyminen Berliiniin siirtyneisiin suomalaisiin. Kuka löytämään omaa luomisrauhaa, kuka elämänsä ja ammattinsa uutta ideaa, kuka löytämään menneen yhteiselämän epäonnen syitä, kuka kaiken tämän traumaattisen taustaromun purkamaan ja puhdistamaan. Ja juuri täällä, Berliinissä samojen maailmaa kokeneiden yhteiskunnan suuria muutoksia nähneiden seinien kehyksissä nämä neljä näytelmän henkilöä draamassa kohtaavat.  2.*

Pirjo Määttä näytelmän Petra-toimittajana

NUORET IDEALISTIT

Esityksen kiehtovimman pirullisinta on monologit, jotka ovat perusteellisen komeita, sisällöltään vakuuttavia ja sanomaltaan sanojan sisuksista lähteviä. Näytelmän kattavista yksinpuheluista yksi kuvaa elämänkokemusta ja sen merkitystä aatteiden aikoina viisikymmentä vuotta sitten ja vertautuu tämän päivän aatteettomuuteen tasavertaisena puheena, jota kukaan ei nyt kuuntele. Pitkiä moniminuuttisia vuodatuksia useat yksinpuhelut ovat täynnä sekä suuria ajattelijoiden totuuksia, että esittäjien katkeria kokemuksia, kuin suurten ajattelijoiden kautta itselle suodatettuja totuuksia, joita ei kukaan kuuntele, kommentoi, opponoi. Toiset ehkä kuulevat - mutta eivät kuule tai eleellä, saati sanallakaan osallistu monologin sisältöön. Me alamme niistä kuitenkin itsemme yllättäen lämmetä, kiinnostua, draaman muodosta jo hämmentyä odottavaan ihmettelyyn - mitä tämä oikein on?

Eivät esittäjävirtuoosit edes katso toisiinsa, vaan kuin huutaisivat tyhjään sanansa ja asiansa suoraan meille katsojille, jotka emme ymmärrä heidän voimakkaista puheenvuoroistaan läheskään kaikkea sanatulvassaan. Jokainen neljä on omalla monologiaiheellaan asialla vahvasti ja impulsiivisesti. Berliinissä,  maailman henkisessä keskipisteessä dialogi on kuollut  - julistaa Michael  Baran ??

Otanpa vain esimerkkinä teatterinjohtaja J:n eli Jukka-Pekka Palon tulkitseman, ainakin minua ja kenties monia muitakin sieluun saakka satuttaneen hienon, herkän ja vahvan, väkevästi teatterinjohtajaroolinsa yksinvuodatuksen, joka johtui hänen vasta vanhempana, myrtyneenä ja murtuneena löytämästään yllätyksestä, sanasta rakkaus. Kun kukasta kukkaan vuosikymmenet lennellyt elostelija, vasemmistoradikaali isänsä SS-taustan vastapainoksi oli löytänyt käytökseensä tuon henkilökulttinsa itsekkyyteen kuuluvana toisten hyväksikäytön omanoikeuden, ei omatunto, tunteet yleensäkään enää kolkuttaneet. Kylmärautaisuus nujertui täydellisesti hänelle uudet maailmat sanan rakkaus avautuessa: rakastuminen valtavan ehdottomasti, kuuman poltteisesti kauniiseen, nuoreen, taiteilijaystävän vaimoon, synnyttäneeseen nuoreen ihanuuteen, niin irti pääsemättömästi, että se alkoi hallita hänen elämänsä jokaista hetkeä ja nyt purkaessaan sitä päästi tulkitsijastaan irti valtaisat voimat ulos maailmalle elämän ainoita puhtaan kauniita, klassisen romanttisia, vilpittömiä suudelmia saavuttamattoman kohteensa kanssa muistellessaan - vain muutaman koettuaan, tyytymättömänä koko elämäänsä, onnettomana ihmisenä elämässään riutuen. Vittuako sillä mitään on enää väliä, kaikesta tapahtuneesta on jo viisikymmentä vuotta - oli roolin monologin lopettamisrepliikki! 3.*

 

NUORET IDEALISTIT

Lavastus on näytelmän kiinnostavien monologien edetessä pienin muutaman sentin palasin kuin salaa, huomaamattamme  koko ajan kasvanut lattiapinnasta ja viimein monologien jatkuvuuden loppumattomuudessa nousta hujahtanut saksalaismahdin valtavapylväisten massiivisten kivisten seinärunkojen sulkemaksi komeaksi kansainväliseksi tanssipalatsiksi, kukkapuskat samoin ovat kasvaneet mahtaviksi jo moneen lavastuksen yksityiskohdan tilaan, koko komeus suurten maalausten sisustamaksi tyylipuhtaan kansainväliseksi näyksi saksalaismahtavuudella.

Nyt tässä Berliinin Ensimmäisen maailmansodan aikaisessa tanssisalin ravintolassa, maailmanmullistuksen keskipisteessä, eri aatteiden vahvat ja väkevät edustajat aikakautemme #meetoo-mietteissä harhailee neljä suomalaista kulttuuripersoonaa itseään yhä etsien. Stalinin aatteellista järkähtämättömyyttä puolustavat ja Hitlerin ja kansallissosialismin rotuhygieniaa ylistävät kansojen ja aatteiden johtajat ovat täällä valtansa kukkuloilla juhlineet ja nauttineet. Esityksen lavastus on muuttunut tuosta maailmanmullistuksen maantasalle karsitusta alkulähteestä Itä-Berliinin kuuluisan tanssisalin uuskonstruoiduiksi huippuravintolan seiniksi – seiniksi jotka ovat nähneet kaiken - Stalinin, Hitlerin, Neuvostoliiton, Saksan, DDR:n kansannousut, kylmänsodan, koko Berliinin huvitukset - nyt enää vain lavastetut, miehittämättömät Brandenburgin portit rauhan merkkinä. Näyn taustalla soi haitari - muurien kaatumiseksi kuin tuttua rauhanmelodiaa särösoinnuin väristellen.

Neljä suomalaispersoonaa istuu viereisessä yksityiskodissa illallispöydässä kera harpunsoittajan ja viuluniekan. Aterioivat nyt levollisesti sielunsa ja suuntäyteytensä ajatuksia puhuttuaan ja säesteltyään koko illan. Siellä Berliinin illallisella he kätkevät kurkusta ja kielen makunystyröistä vatsoihin eripuran kenenkään kuulematta, kenenkään pysähtymättä edes ajattelemaan tai muistamaan seuraavana päivänä sitä, mitä tuli sanoneeksi - Nuoret idealistit.

4.*

 

NUORET IDEALISTIT  

Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran

Rooleissa Verneri Lilja, Pirjo Määttä, Jukka-Pekka Palo, Aksa Korttila 

Lavastus ja puvut Kati Lukka ja Tarja Simone, musiikki Juhani Nuorvala, valo ja videot Eero Auvinen, äänet Grégory Maisse ja Juhani Nuorvala. Muusikot Maaria Pulakka ja Julie Svačinová Esityskuvat Tuomo Manninen

Arvio 10.3.2023 -esityksestä

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/nuoret-idealistit

 

Pohdintojani arviointini rivien väleistä:

1.*  Aitiossa sattui olemaan yksi paikka, jonka anoin istuakseni ja nähdäkseni melkoisen vajaakykyisillä silmilläni tuhatpäisen katsomon kelpo paikalla esityksen asemoinnin, näyttelijäin habitukset, en siis tyytynyt parvelle enkä toiselle parvelle, josta ehkä olisi hahmottanut perinteisen näyttämön kaukana horisontissa, mutta hienon Yrjö Ollilan 1932 maalaaman Thalian Peili -teoksen kattomaalaukset aivan hivelevän lähellä. Vieressäni istuu viiden rivi parhaimpiinsa pukeutuneita 60-70 -vuotiaita, edessäni arviolta kymmenen vuotta nuorempia kuuden täysrivi, moderneimpia, sillä heillä jopa parilla on kännykät vielä elävinä kuvasivuina avoinna viimeisen kutsusoiton pirahdettua.

 

2.* Esityksen puoliajalla vaellan käsilläni varovasti meloen yleisöryhmien lomitse, paikalleen seisomaan jymähtäneen keskustelevan ihmistungoksen läpi puikkelehtien talon pääsisäänkäynnin ulkoeteiseen, jonne yleensä tupakoitsijat aina kiirehtivät päästäkseen luikahtamaan ulos pääportaille hermorauhoittamissauhut vetämään. Nyökkään joka paikkaan ehtivälle talon vahtimestari Matti Patanalle tervehdyksen.

Tulen oikeastaan tänne tuloaulaan aina hapellisempaa ilmaa haukkaamaan, mutta nikotiinin savut tuppaavat avautuvista ulko-ovista sieraimeni tuulenväreenlennosta raikastumisyritykseni sieppaamaan. Lisäksi tulin tiirailemaan käsiohjelmaa, jota yritin katsomolämpiön historiallisesti teatterin menneisyyttä vuosikymmentensä taiteilijamaalauksin ja teatterillisen lämminpehmoisessa vanhankellertävässä tunnelmavalaistuksessa katsella, salinkin sellaisessa harvinaisessa valaistustunnelmassa saada selvää - en oikein saanut siitä ja kovin pienestä präntistä tolkkua. Olin pari vaikeaa ulkomaalaista käsitettä esitteestä itselleni jo tajunnut, kun minua varovasti lähestyi varmaankin professoritasoinen, arkisen juhlavasti pukeutunut itseäni hieman nuorempi mies myös ohjelmalehtinen kourassa ja ilmeisesti havaittuaan minun tekstinselvittämispyrintöni kysyi suoraan silmiini katsoen, hieman tuttavan sympaattisesti niillä kuin hymyten:

- Saatteko selvän tästä esitteestä, sen tyylikkäästä, kovin tummasta kuvastosta tai aivan toivottoman pienestä tekstistä. 

-En saa, uskalsin heti sanoa ja olimme samalla puolella professoriarvaillun katsojan kanssa sekä jäimme analysoimaan ohjelmalehtisen käyttöarvoa katsojalle – sen melkoisen kehnoksi todeten ilman kirkasta valaistusta, väriselkeyttämistä, suurennuslasia tai luuppia. Pohdintamme kesti varmaan viisiminuuttisen väliajasta, hymyilimme ja ihmettelimme, katselimme jo lasit käsissä äänekkäästi keskustelevaa, kunnioitettavan eläkeikäistä katsojarakennetta aulassa käsillämme heihin viitaten.

- Ja nämä muutko tämän esitelehtisen pystyvät ymmärtämään - hymähtäen.

Kun väliajaltapaluun äänimerkkien riittävät kolme soittoa olivat jo pirahtaneet, pääsin ajoissa aition omasta ovesta takaisin istuinpaikalleni, josta näki hyvin näyttämölle. Hätkähdin. Missä esityksen ensipuolen täysi väki aitiosta. Vain toinen puoli oli palannut katsomista jatkamaan. Pienen, nopean vilkaisun täyteen katsomoon tehtyäni, totesin salissakin kansan selkeästi harventuneen. Edessäni aitiossa kännykällinen nainen jaksoi tauon loppuun saakka laitettaan värkätä, vasta pimeydessä sen osin sulkien. 

 

3.*- Paljon olen elämässäni katsonut, paljon myös yrittänyt ymmärtää teatterista ja sen klassisimmasta ikitotuudellisuudesta jopa tajuta maailmaa. Nuoret suomalaiset idealistitkin olin henkilökohtaisesti kohdannut viisikymmentä vuotta sitten oikeasti, Kari Franckin ja Eero Melasniemen, jotka yhteisen RUK:n kurssinäytelmämme jälkeen olivat mutaman vuoden kuluttua repineet sotilaspassinsa ja lyöttäytyneet Ylioppilasteatterin ja Holmberg & Chydenius & Salo Lapualaisoopperaan ja sittemmin koko Suomen muuttamiseen, Teatterikoulutuksen ja Taideakatemian ja TTK:n päämääriltään ja opettajiltaan, opetusministeri Virolaisen mies ääni -periaatteella, Yleisradion ja  Hesarin toimittajiltaan vasemmistojohtoiseksi sinisalolaisiksi. Melasniemikin Teatterikorkeakoulun ensimmäiseksi rehtoriksi taatun vasemmistoradikaalin statuksella. Suomalaiset nuoret vasemmistoidealistit olivat siis viisikymmentä vuotta sitten olleet entisiä tuttaviani. Silloiset aatteelliset Nuoret idealistit!

- Heidän päävastustajansakin tunsin, TTK:n (Taideteollisen korkeakoulun) professori Antti Hassin ja pitkäaikaisen tuttavani TTK:n silloisen oppilaan Kari Lohkon. Itsekin pääsin taistolaisten jakamiin mielipide-lennokkeihin mukaan.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2021/01/hassin-paperi-2

- Pari vuotta sitten näin varsin riisuvasti Baranin näytelmän #metoo-metodin todellisuudesta kertovan Iida-Maaria Lindstedtin alustuksen ja esityksensä Pasilan Rauhan asemalla. Teos kertoi hänen näyttelijäopiskeluajastaan Pietarin valtiollisessa teatteritaiteen akatemiassa ja siellä opiskelun johtaneen myös #metoon lisäksi hänen raiskaukseensa. https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2020/10/i-niin-kuin-idiootti

- Ihan viimeisenä parina kymmenenä vuonna olen tajunnut, että parhaat suomalaiset teatterintekijät mm. Kurt Nuotio (tuttavani) ja Mikko Roiha olivat katsoneet ainoan paikan teatterintekemiseksi Berliinin. En ollut asiaa ennen nyt kokemaani Baranin Nuoret idealistit -näytelmää edes pohtinut. Berliiniin he olivat juuttuneet ja sinne vaatineet välillä esittäjätkin harjoittelemaan. En moista täysin tajua

 

 

4.* Kun esitys päättyi, kohteliaat taputukset, muutamat kukkakimput saattelivat esittäjät näyttämöltä omiin pukukoppeihinsa, maskipurkuihinsa ja meidät aulojen ahtauteen päällysvaatteita ensin jonottamaan ja sitten päällysvaatetettuina tuuppivassa kaaoksessa paikalta poistumista yrittämään. Tuossa toimivimmassa esitykseen liittyvässä tapahtumassa kuului kaukaa ihmismassan takaa kovaan ääneen Virtanen. Katsahdin äänen suuntaan. Sieltä näkyi kotikaupunkini tuttukasvoiset hymyilevät, pitkäkestoisen toimittajatyön, lehtimies-kolumnistin monissa asioissa jupakan ja kansalaiskeskustelun pikkukaupungissani aikaansaaneen persoonan kasvot.

Raahauduin puikkelehtien tungoksesta aulan ikkunalliseen soppeen odottamaan tuota nimeni huutajaa. Viimein hänkin pääsi tungosaulasta puolisoineen ja kysäisin:

-Jäikö pää ehjäksi tällaisesta kulttuurikokemuksesta.

-Jäi hyvinkin. Ei siinä mitään vaikeuksia ollut.

 Niin erkanimme kumpikin tahoillemme myöhäiskuljetuksia kotikaupunkiimme odottamaan.