Katariina Kaitue

 

Vallilan Kansallisteatteri

William Shakespeare

LEAR

Ohjaus, suomennos ja sovitus Tiina Puumalainen, Visualisointi Teppo Järvinen,  Koreografia Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö,  Musiikki Hannu Rantanen,  Valosuunnittelu Kare Markkola, Äänisuunnittelu Jani Peltola, Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi, Esityskuvat Stefan Bremer

Ensi-ilta 2.3.2023 klo 19.00

 

William Shakespearen Kuningas Lear on jo klassikko teatterikatsojalle suomalaisessa teatterissa lyhyessäkin ajanjaksossa. Omalla teatterikokemuksellani Turun Kaupunginteatterin Kalle Holmbergin ohjaama Kapo Manton 1972 ruumiillistamana Lear-hahmo ensimmäinen Lear-kokemukseni, Kansallisteatterissa Esko Salmisen kahdeksantoista vuotta sitten kypsän elämän väkevöittämä Reko Lundánin tragedioimana, samoihin aikoihin Matti Salmisen Kansallisoopperan Aulis Sallisen säveltämänä, Kari Heiskasen videoelokuvaksi luotuna selkeänä vanhuudesta ja sen hyväksikäytöstä kertovana oopperana - kaikki Kuningas Learit hyvin muistikuvissani vaikuttavuuksissaan.  Puhumattakaan maailman yhdestä merkittävimmästä suurfilmatisoinnista (1985), Akira Kurosawan elokuvasta, joka siirtää Shakespearen 1500-luvun Kuningas Learin feodaalisen ajan Japaniin - hallitsija luopuu vallasta kolmen poikansa hyväksi, teko vie valtakunnan perillisten väliseen sodan kaaokseen.

 

Mitä Tiina Puumalaisen &Teppo Järvisen Lear antaa meille Katariina Kaituen tulkitsemana Kansallisteatterissamme tänään?

Sukupolvet, sukupuolet, suvut, sekoittuvat vallan, ahneuden, petoksen, rakkaudettomuuden löytyessä jo ihmisperimässä - kuten Shakespearen ajatuksessa - tämänkin Learin valtakunnan tuhoutumisen perustoiksi. Taivaan merkit, kuvitelmat vastassaan elämää synnyttävät todelliset ihmisen rajallisuuden tekijät pyörittävät tätä teosta uudenlaisten kosmisten strombien, paukkeiden, lavasteratkaisujen, valoilmiöiden jatkuvina, ennustamattomina myrskyinä vuosituhantiset tapahtumat, kehitysaskeleet, maamassat, linnat ja historia jätepahvin merkittömyyksiksi murskaten.

Vanhanajan äidin- ja isänkunnioituksen Learin perusteema unohtaa. Tuleva aikamme on lohduton, aidon rakkauden tyhjyyttä täynnä, monen ikäpolven perimänä ankea, ahne ja petollinen, rakkaudeton ihmiskuva. Ainoa mitä Shakespeare ja myös Kansallisteatterin uusi sovitus jättää teoksen käsikirjoituksesta jäljelle eloon, on läheisen ystävän uskollisuus, se ei petä, kaikki muu kuolee ja häviää.

Tilalle se näyttää tekijänsä Tiina Puumalaisen mielikuvituksellisen räjähtelevän, aikamme kansantaudiksi muuttuneen dementian ja alzheimerin runnoman ihmisrodun - järjeltään ja tunteiltaan täyspäiväisesti holhottavaksi jo alle kuusikymppisenä degeneroituneen ihmisraunion. Sovittaja on myös taitavasti hävittänyt sukupuolisuuden ja yhdistänyt alkuperäistekstin henkilöitä tarinan vallankäytön tiivistämiseksi. Tuloksena on kuin murrosikäisten kuvitelma vallasta, tulevaisuudestaan aikuisten aivottomassa, eripuraa täynnä olevassa maailmassa.

 

Mitään perinteisesti hallittua teatteria Kansallisteatteri tuskin siis odottikaan. Dialogille ei juuri ole sijaa sovituksessa, jonka lavastus ennalta kokemattomin ilmiöin ja toteutuksin syö kokonaisilmaisusta haukkaosan. Sen yllättävän vahva osa alkuaan kiehtovan rosoisessa Vallilan Kansallisteatterin intiimin alkukantaisessa historiallisessa miljöössä kuin rinnastuu maailmankuvana sympaattisesta menneisyydestä avaruusajan hulluun tulevaisuuteen. Huumaavan voimakkaat rummutukset, neonvalot, peilit ja metalliset elementit, suuret moneen asentoon muunneltavat lavastetasot ja portaikot ja jo fraasisesti obligatorinen teatterisavu hallitsevat sekä vahva geometria leikkaavat esityskokonaisuutta järisyttäen, lisäävät sisällön arvaamattomuutta - lopulta moninaisuudellaan silmät ja ajattelumme itsetarkoituksellisuudellaan turruttaen. Ohjaukseltaan kovin perinteiseksi esitys putoaa vasta pitkän epiloginsa aikana - näyttelijät tuoleihin asemoituina tarinan teemoja monologeina lausuen. Tyylivaihdos rikkoo turhaan loputkin teoksen härskin uudenlaisesta visuaalisesta kielestä, epälogiikasta ja rohkeudesta.

 

Kuvassa Annika Poijärvi, Petri Liski, Petri Manninen, Katariina Kaitue, Ilja Peltonen, Sari Puumalainen, Esa-Matti Long ja Maria Kuusiluoma

 

Katariina Kaitue lunastaa näytelmän dementia-eetoksen rajuna, vallassaan jo itsekkyyteensä mädäntyneenä, fyysisessä hahmossaan yhä häikäisevän agressiivisena, totena ja kylmänä Learina. Hänen ystävänään, ikuisen uskollisuuden aseenkantajana Sari Puumalaisen Kent näyttää jäävän maailmaan ainoana toivonkipinänä valheiden, petosten, murhien ja vallanimijöiden täyttämässä maailmassa. Tekstistäkin juuri Kentin hahmolle kasvaa komea roolisisältö Sari Puumalaisen upean vahvasti järkeillen näyttelemänä. Ehkä vielä Esa-Matti Longin tunteissaan ikiroudankaltaiseksi tyyneydeksi hahmoteltu esikoislapsi on samaa tyynen järjen uskottavaa harvinaisuutta tässä kaoottisessa valtakunnassa, jos kohta heti perään elämän sivaltelevaa kieroutta, lieroa vilpillisyyttä tihkuu sopivasti Petri Liskin keskimmäinen lapsi -luomuksesta. Draama ei olisi tragediaa, ellei sen riveille kylvettyä, herkullisesti tulkittua, lopulta koko tragedian pelurin, äpärälapsen isän, uskollisuudesta sokeuden palkkioksi saanut Petri Mannisen tulkitsema Cloucester naiivissa, huolettoman lupsakassa, hauskan puheripulivauhtisessa hahmossaan pystyisi hyvälle draamalle komediahippuja näyttelijätaidoillaan esitykseen taikomaan. Tragedia ja komedia on näin saanut täydet mittansa nauttia - nauraa ja itkeä. Eikä näennäismoraalin äpäryyden palkkana voisi suurempaa sijaa maailmassa enää saada, kuin Mari Kuusiluoman vahvan jänteväksi, ällöttävän itsekkääksi luoma Laiton ja vastakohtansa Annika Poijärven Laillinen sympaattisuudessaan lisäsi tulkinnallaan esitykseen rippusen inhimillisyyttä. Loppuakordien Ilja Peltosen puhuttelevan luontevasti esittämässä sukujen hylkäämässä Kuopuksessa on yksi esityksen vilpittömin elämänviisaus kaikille maailman hallitsijoille...

Petri Manninen

Murrosikäisen yksilön maailman jäsentämä, omalaatuisen näkemyksen, hyvin ideoidun uussovituksen ja sujuvan suomen kielen, taitavan näyttelijäkunnan luoma teos on saanut premiäärinsä – ja teatteriestetiikan uudistamisen pyrkimys kunnioitettavalla työllä kovin näkyvän lavastuksellisen toteutuksensa. Sanattomaksi esitys ei jätä, sillä se puutteineenkin taatusti sytyttää ajatuslokeromme toimintaan shakespearelaisesta Lear-perusteemastaan - vallasta perheissä iän ja kunnon muuttaessa yhteiselämämme kuviot.

 

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/lear

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2023/02/kevaan-vaikuttavaa-teatterien-ensi-iltatarjontaa