Jos pandemia on eristänyt meidät elävästä elämästä ja julkisesta esittävästä taiteesta, konserteista ja teatterista, apuun tulee kuvataide ja taiteen esittelyt suomalaisissa laatutaidemuseoissa. Noissa katsojan omakohtaisissa katselutuokioissa eivät häiritse jatkuvat häilyvät ja sekunnin osiksi pirstotut sekä alati muuttuvat kuvaärsykkeet nykyisen tv- ja elokuvatekniikan tapaan, ei tauoton taustamusiikki, twitter, whatsapp tai facebook, sanomasekasorto puhelinten palvelu- ja liike-elämän viestinten tavoin tai muu turruttava hektisyys.
Äärimmäinen rauha on lepuuttavaa ajatuksille ja aivoille. Varma nautinto on pistäytyä taas kerran vaikkapa Hämeenlinnaan. Sen taidemuseon kolme näyttelyä vangitsee mielen ja ajatukset ja katsellessa näitä persoonallisia Engel-rakennuksen ja Lohrmannin - vanhan viljamakasiinin - taidetiloja saa kokea unohtumattomia elämyksiä museon sekä taidesäätiöiden omistamia teoksia ihaillessaan.
Kuvan tenho ja taiteilijan läsnäolo tavoittavat ihmisen niin läheltä ja todentuntuisesti, että ajankulku pysähtyy, maailmantilan terveyttä ja hyvinvointia jatkuvasti mittaava ja toitottava ankeus häviää.
Näin kävi taas kerran vaeltaessamme läpi tämän mielimuseoni kolme laajaa, arviolta pitkälti yli sadan teoksen näyttelykokonaisuutta.
Kasari – taiteen 1980-luku
27.3.2020 ‒11.4.2021
Portaiden yläpäästä, näyttelytietojen alta löytyy Pauno Pohjolaisen (s. 1949) maalaus Rauhanhäiritsijä. Työ on vuodelta 1980 ja tekniikaltaan se on öljy ja akryyli vanerille kiinnitetylle kankaalle. Teos on osa Niemistö-kokoelmaa.
Taiteen uusia tuulia 1980-luvun erilaisin modernismin virtauksin olen saanut itse kokea. Vasta nyt kuin inventaariona ymmärtää monenkin teoksen kohdalla sen oman aikakauden pyrkimykset vapautua, ottaa osaa uusiin taidekäsityksiin tai maailman taiteeseen ja uusia omaa ilmaisuaan. Kokeilua, voimakasta perinteistä esteettistä ilmaisua karttavaa tuo luku oli täynnä. Näyttelyssä 1980-luku tuo keskeiset uudistajamme, vanhojen tekijöiden uudet ilmaisut ja täysin uudet taiteen nuoret komeetat esille.
Varsinkin naiset saavat nyt taiteessa täysin uutta, korostunutta pophenkistä ja ilmiömäistä huomiota. Tuosta kuvien kirjosta jää nykyihmiselle selkeä kuva aikakaudesta, jota silloin taiteelle elänyt yleisö usein vielä kammoksui, vierasti ja kritisoi.
Leena Luostarinen, Rannalla, 1982
Silja Rantanen (s. 1955), Quod Discernit, 1989
Nyt nuo teokset ovat ajankuvaa ja silti teräviä irtiottoja ajasta kohti taiteen suuria, uusia, koskaan ennen kokemattomia ilmaisuperspektiivejä.
Sam Vanni (1908–1992), Sininen kaari, 1986
Tiedot näyttelystä Jenny Valli
Teosvalokuvat Reima Määttänen
Oi Suomi – vaelluksia maisemaan
12.6.‒ 20.9.2020
Oi Suomi -taiteen suurikokoiset maalaukset ovat sinänsä jo kahden näyttelykerroksen tilojen loistavia perinteisiä, usein julkisten tilojen töitä, maisemat ovat niiden pääasialliset aiheet. Myös talvimaisemat saavat nyt monin eri teoksin taiteilijakuvauksensa ja yksi puhutteleva teosaihe kuutamo löytyy usealta taiteilijalta. Samoin sarja, jossa Eero Järnefelt kolmena eri vuosikymmenenä on ikuistanut kansallismaisemamme Kolin saman maiseman näkymän, suorastaan hivelee taiteilijakutsumuksen jatkuvaa hiomista ja täyttymistä. Niistä aistii taiteilijan tien selkeästi realismista kohti omaa, mestarillista ilmaisua.
Merkittävää on myös, että kultakauden harvoin esillä olleita taiteilijoiden teoksia on nyt kattavasti näytteillä.
Metsämaisema, 1895, Elias Muukka, OP-Ryhmän Taidesäätiö. Kuva: Rauno Träskelin
Pekka Halonen, Myllykylän saha, Sortavalan pitäjä, 1899, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö, Serlachius-museot, Mänttä. Kuva Vesa Aaltonen
Yksi harvoin huomioitu taiteen aarrearkkujärjestelmä paljastuu myös tässä näyttelyssä. Taidesäätiöt ovat pystyneet tallentamaan maamme arvokkainta taidetta ja tämän näyttelyn teokset on kerätty kaikkiaan kahdeksalta eri taidesäätiöltä. Aniharvoin teokset saavat näin kootusti ja laajasti yleisön, yleensähän ne säätiöiden omissa museoissa lymyävät varastoissa, vain joskus esille pantuina. Mutta nyt ne ovat vapaasti, taidolla ja maulla ripustettuina ihasteltavinamme.
Tiedot näyttelystä Jenny Valli ja Tanja Saarto
Lyhyitä kertomuksia taiteesta
27.3.2020 ‒11.4.2021
Hugo Simberg, Neiti Lilli Emilie Simberg, 1904
"........Hugo Simberg on merkittävin suomalainen symbolisti. Hän oli myös aikanaan taitava valokuvaaja. Hugon isä oli kahteen kertaan avioliitossa. Ensimmäisestä avioliitosta syntyi Hugolle yhdeksän sisaruspuolta ja toisesta seitsemän sisarusta. Simbergin maalauksia syntyi runsaasti perheen kesäparatiisissa,Viipurin lähellä Säkkijärvellä Niemenlautta-kartanossa. Kuvan Emilie-neiti on Hugon velipuolen vanhin tytär, jonka Simberg on ikuistanut silmänräpäykseksi kurkistamaan veteen kivien lomaan – taustalla kesäinen merimaisema saarineen......"
Yllättävimmäksi, salaisuuksia paljastavimmaksi, realismin teosten takaa eloon loihtivaksi koin Lyhyitä kertomuksia taiteesta -näyttelyn. Uusin taidetutkimus oli kerännyt taideteosten syntyajoilta, taiteilijoiden henkilökohtaisesta elämäntilanteesta rekonstruoidun ajanjakson, jolloin juuri tämä katsojan edessä näkyvä työ oli syntynyt.
Eero Järnefelt, Heinäkuun päivä, 1891, Hämeenlinnan taidemuseo
Monien teosten malleina olleet tytöt tai pojat ovat sittemmin aikuisina ja vanhoina kertoneet, osa tätä näyttelyä varten kuvaillut teoksen taiteilijaa, miltä on tuntunut mallina oleminen, kuinka puuduttavaa se on ollut ja kuinka tarkka taiteilija on ollut asennon pysymisestä tuntikausia samanlaisena.
".... Mallina oli Kuningasniemen torpan poika Kusti Pekka Kekäläinen, josta tuli sittemmin paikkakunnalla tunnettu kauppias ja kunnallisvaikuttaja. Hän on muistellut mallina oloaan: Meistä lapsista oli merkillistä, kun taiteilija Järnefelt vähän väliä kävi asettelemassa meitä kiveltä toiselle ja aina välillä katsoi kauempaa. Minä olin silloin 7-vuotias ja siskoni Mari hänkin alle kymmenen. Parin kolmen viikon ajan taiteilija souti veneellä Kauniskankaalta Kuningasniemeen matkojaan mittailemaan. Kovin hyvin hän meihin lapsiin suhtautui.... ”
Kymmenistä töistä ja niiden kertomuksista itselleni nousi näyttelyn kohokohdaksi alle kaksikymppisen Helene Schjerfbeckin nuoruuden työ vuodelta 1881. Pariisilaisessa piirustuskoulussa opiskellessaan hän maalasi muotokuvan koulun jo elähtäneestä, väsyneestä ammattimallista. Tämän värikkään realistisen työn koin näyttelyn riemastuttavimpana, kuin uutuutena. Se on esimerkki siitä, miten taituri omaksuu ranskalaisen ilmaisun ja tyylin jo 16-17 -vuotiaana - silmän ja tunnelman salamanherkkä aistimus välittyy teokseen kuin hetkessä koko miljöön, mallin ja ajatuksen täydeltä, tässä myös katsojalle.
Kuva Rigoletto-teoksesta vuodelta 1881, kuuluu M.S. Elomaan kokoelmaan
Tiedot näyttelystä Päivi Viherluoto ja Jenny Valli
Teosvalokuvat Reima Määttänen
https://www.hameenlinnantaidemuseo.fi/nayttelyt/
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.