Metropolian teatteritaiteen opiskelijoitten valmistama Büchnerin Woyzeck - Valtimonteatterin ahdistavan pienessä mustaakin synkemmässä teatteristudiossa – kasvoi arvaamattoman tehokkaaksi pettymyksen sokaiseman ihmisen sielunelämän vaikuttavaksi, viiltävän teräväksi ja tarkaksi analyysiksi. Ihmisen rakkauden kaipuu oikeutuksineen ja yhteisön ulkopuolelle työnnetyn petetyn silmitön raivo veritappavan veitsen voimalla kohtaavat toisensa kuolettavasti. Eeva-Liisa Mannerin hieno suomennoksen kieli on sekin komeaa, puhuttelevaa, esitettävää runouden ikivihreyttä.
Esityksen karnevaalimaisen raikas, koreografialtaan pyörryttävän huumaava juoksumeno ja kouraisevasti jäsennelty sekä tuoreenmakuinen, väkevästi eläytyvä näyttelijätyö luovat draamaan onnistuneen, surrealistisen mielenmaiseman. Oona Airola groteskin räiskyvänä markkinataiteilijana, Tintti Rossi onnettomana Mariena, Joonas Kuokkanen rempseäksi aukeavana rykmentin rumpalidonjuanina, Janne Jämsä höpsönhassun sarjakuvamaisena tohtorina, Anniina Väisänen Andresina luovat Woyzeckin moneen mielialaan yltävän lähimmäisviitekehyksen.
Franz Woyzeckin tulkitsee Ian Hannon sympaattiseksi, lämmintunteiseksi, rakastettavaksi lähimmäiseksi antaumuksella ja sydänverellään. Hänen sotamiehensä on kuin perustarina niistä maailman vilpittömistä luottavaisimmista, vaatimattomimmista, jotka tänäänkin käytetään hyväksi, joilta salataan totuus, joita ei kunnioiteta. Hannonin näyttelijätyö on vahvaa mukanaolemista, koko näytelmän sähköistävää sisäistä voimaa, äärimmilleen latautunutta tunnetta. Upea roolityö.
"Woyzeck, miksi sinä näytät niin kiusatulta? Hyvä ihminen ei näytä tuommoiselta, hyvä ihminen, jolla on hyvä omatunto."
Antti Schroderus näyttelee kapteenin, tuon näytelmän dialogin todellisen pirun ja tyrannin, jolle toisen nujertaminen on suoranainen elämän uroteko, hienovireisen osumatarkasti: ihmisen julmuus, toisen lannistaminen on hänen kauttaan ivahymyä, pirullista puhetta ja tunteetonta pilkkanaurua, mikä satuttaa katsomoon saakka. Taitavasti mietitty roolityö.
Woyzeck on teatterikirjallisuuden ja teatterikoulutuksen yksi pohdituimpia, analysoiduimpia, sovitetuimpia ja esitetyimpiä tekstejä myös Suomessa. Minulla on ollut onni nähdä monia Woyzeck -tulkintoja, myös teoksen suomenkielinen kantaesitys aikanaan Tampereen Työväenteatterissa (1970) ja juuri Eeva-Liisa Mannerin loisteliaana suomennoksena. Esityksen jättämä muistikuva on vieläkin aivoissani – päätehtävässä Veikko Sinisalo ja ohjaus silloisen nuoren Pentti Kotkaniemen. Hieman jäin silloin kaipaamaan esityksestä syvyyttä ja koskettavuutta, hauska se kyllä oli.
Eilen näkemäni Woyzeckin tekijät eivät olleet silloin vielä syntyneetkään. Mutta heidän Woyzeckinsä on tänään kiitettävän uskollinen tekstille eikä se juurikaan sitä tähän aikaan päivitä. Muutamat tulkinnan kohtaukset selvästi vielä hakevat muotoaan ja päämääräänsä. Ohjaus ja ensemblen yhteisajatus ovat löytäneet esitykselle sekä katsojan avoimeksi vastaanottajaksi riisuvan keveyden että puhuttelevan, aivoihin pureutuvan tragiikan. Näin metropolialaisten Woyzeckistä jää kokemukseksi klassikkonäytelmän kiinnostavan onnistunut ja moni-ilmeinen, kantaesitystä pääntäyteisesti syvällisempi tulkinta.
Esityksen tekijät ja tarkemmat tiedot esityksestä:
http://www.metropolia.fi/ajankohtaista/tapahtumat/teatteri/esitys/?tx_ttnews[tt_news]=2727&cHash=a755f14634c7cc7d5c30d284396c073a
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.