Oman teatteriestetiikan viehätystä

Lahden kansanopiston teatterityön koulutuslinjojen yksi kiinnostavuuden pettämättömin tae on jo vuosikausia ollut esitysten jäljittelemätön, näytelmävalintojen ja niiden tuotosten omaperäinen teatteriestetiikka. Siihen liittyy pelkäämättömät, korkeatasoisten tekstien kiinnostavat klassikot, joiden uhkarohkeat kokeilut ja tulkintaviehätys on omatekoisen teatteri-ilmaisun ja nuoren luomisvoiman maamme harvinaista teatterinautintoa. Lahden kansanopiston teatterilinjoista on kypsynyt valtakunnallisesti merkittävä virkistävä, teatterikoulutuksen uusia muotoja etsivä airut. Uninäytelmä ei tästä tinkimättömästä teatteripyrkimyksestä poikkea.

 

Minne katosi symbolismin aina kiehtova uni

Lahden kansanopiston Uninäytelmässä moraliteetin kaltainen totuuksien ja ei-totuuksien lähes kirjallisenmakuinen tekstivuolaus uuvuttaa katsojan. Syy ei yksin ole vaativan, tyylikkyydessään ja sisältörikkaudessaan moni-ilmeisen, Henri Tuulasjärven lähes hurmoksellisen omaäänisen strindbergiläisen paatoksellisen unennäkijän tekstin, vaan esitystyylin ja esitysvalmiuden. Nyt teatterityön I vuosikurssin taiteilijat paljastuvat äänenkäytössään, puheilmaisunsa puutteissaan turhaan niiksi aloitteleviksi, kouliintumattomiksi ja aikalailla mielikuvituksettomiksi näyttelijätaipaleensa alkuaskelissa ponnisteleviksi ilmaisunsa etsijöiksi, joiden näyttämöpuhetta ja ilmaisuaparaatin kokeilua, tulkintamahdollisuuksien rajoja yleisön on pakko jännittää.

Uuvutusta lisää ohjaajien ajatukset yliluonnollisen voimakkaiden unikuvien kovin realistisista reaktioista, jotka johtavat näyttelijät piinaavan monesti suorastaan tekoeläytyviin kirkumisiiin, huutoihin ja kaukaa esittäjän ulkopuolelta haettuihin ilmaisukeinoihin. Näyttämön koko valkaistu laaja kuva etäännyttää meidät katsojat esittäjistä, korkeilta pyörin varustetuilta telineiltä lausahtelevat ihmiset ovat lähes persoonattomia, elottomia, eikä strindbergiläinen suljetun huoneen tunnelma todennu. Äkkiä katsoja kyllästyy, sillä juuri unen jos minkä on oltava todenkaltainen ja aito. Jonnekin on kadotettu tyystin myös samojen taiteilijoiden viime syksyn Alkemisti-produktiossa koettu huima, kehonkielinen, korkeatasoinen, elämänvoimainen, lähikontaktinen fyysinen ilmaisu. Harmi.

Koko kaksijapuolituntinen näytelmä on liian pitkä tekstiltään, vaikka se kulttuurihistoriallisesti oivaltavia, aivoja stimuloivia mainioita henkilörinnastuksia sisältääkin: katsoja olisi tekstiä ahminut toisella tavoin tarjoiltuna mieluusti.
Näytelmän jälkiosa paasasi sekin oraakkelimaisesti turhaan, välittäen väliin tosin ihan itse Strindbergin ajan paatosta. Lopun näennäinen seesteisyys, showmainen ja musikaalinen periksiantaminen liian harmonisine, särmättömine lauluineen ja yllätyksettömän kansantanssimaisine koreografioineen sulkivat kokijalta teoksen orastaneen symboliikan.

 

Tähtihetkien tuikkeita

Oli produktiolla monet tähtihetkensäkin. Rooleissaan Katariina Havukainen, Sara-Maria Heinonen ja Jani Hämäläinen loistivat heittäytyvällä, taitavalla läsnäolollaan. Zarah Leander -karikatyyri puhalsi sopivin rytmein ilmestyessään suoranaista tarkkaa tyylin ja tyypittelyn glamouria, Yrjö Kallisen pyöräilevä hahmotus pyöräytti esimerkillisen tuoreesti raikastavatunnelmaisen suuren, toimivan kohtauksen hauskasti vauhtiinsa ja muutamat musiikkinumerot tulkittiin taitavan hallitusti.

Lahden kansanopiston Uninäytelmä hämmenteli Strindbergin klassikkoaihetta ihan näihin päiviimme, eurooppalaisuuden ongelmiin saakka, vakuutti meidät kulttuurihistoriallisella näkemyksellään sekä tietämyksellään. Tuntui kuitenkin kuin lopputulos kokonaisilmaisultaan olisi lopulta hajonnut omaan yltäkylläisyyteensä, kuin runon kokijaa, unelmoivaa katsojaa hellivä mielikuvitus olisi tulkinnasta kadonnut ja realismin yksitasoisuus astunut tilalle.
 

UNINÄYTELMÄ                                                                                                                               

Lahden kansanopiston teatterityö I vuosikurssi

Käsikirjoitus August Strindbergin Uninäytelmän pohjalta Henri Tuulasjärvi
Ohjaus Lassi Alhorinne ja Henri Tuulasjärvi

Esiintyjät
Miika Alatupa, Katariina Havukainen, Sara-Maria Heinonen, Jani Hämäläinen, Jutta Järvinen, Juho Keränen, Emil Kihlström, Veera Kopsala, Petri Korhonen, Veera Lehtinen, Alli Mattila, Mikael Pelto, Veera Pulkkinen, Milla-Mari Pylkkänen, Menni Renvall, Heikki Ranta, Sonja Salminen sekä Arttu Uuranmäki

 
Ensi-ilta 23.3.2012 kello 19 Lahden kansanopiston juhlasalissa osoitteessa Harjukatu 46

Muut esitykset:
ke 28.3. kello 19
to 29.3. kello 19
pe 30.3. kello 19
la 31.3. kello 15
ti 3.4. kello 19
ke 4.4. kello 13 ja 19
ke 11.4. kello 19
to 12.4. kello 19
la 14.4. kello 15

 

Kriitikkona minulla on Kansanopiston Uninäytelmän täysipainoiseksi kokijaksi suuret omat rajoitukseni. Yrjö Kallisen puhetta olen kuullut kolmen metrin päästä lähes tunnin. Sen teho on aivan muussa kuin historiaan kirjoitetussa sanomassa: äärimmäisen suggestiivisessa puheilmaisussa, sieluun asti naulitsevassa katsekontaktissa yleisöön ja näiden synnyttämässä käsittämättömän suggeroivassa tunnelmassa. August Strindbergin Uninäytelmän olen nähnyt vuonna 1959 Kansallisteatterin suomenkielisenä kantaesityksenä. Tuon ajan itseoikeutettu teatterimekka oli Kansallisteatteri, muista teatterinäyttämöistä ei puhuttu - aikakauden guru oli Arvi Kivimaa. Uninäytelmän esitys vaikutti käänteentekevästi koko sen ajan nuorison teatterintekemiseen. Eeva-Kaarina Volasen tulkinta Indran tyttärenä muodostui teatterikokemukseksi, jossa äärimmäisen herkkä, uskottava, runollinen, sisäistynyt näyttelijäntyö esimerkillisen hallittuun puheilmaisuun liittyneenä oli suomalaisittain ainutlaatuista koettavaa. Me aloimme tehdä omia, omatekstisiä uninäytelmiämme ympäri Suomen. Suuri rajoitukseni on myös oma lahjattomuuteni: en muista nähneeni koskaan unia.

http://www.facebook.com/events/330647720302845/