Jääkiekko on lajna maailmanlaajuisesti kovin vähäisessä suosiossa, mutta liki kahdestasadasta maapallomme maasta muutamassa sillä on fanimainen erityisasema kuten Kanadassa, joissakin osin Yhdysvaltoja, Tsekeissä, Saksassa, Sveitsissä, Ruotsissa, Venäjällä ja Suomessa.

 

Harvoin jos koskaan olen seurannut tappelu-urheilu jääkiekkoa koko ottelun verran televisiosta, paikanpäällä kiekkokaukalossa vielä vähemmän: luokkatoverini opettajainvalmistuslaitoksessa sai maalivahtina kiekon suuhunsa ja joutui uusimaan tekohampain koko etuhampaistonsa.

Peli ei tuon tapahtuman jälkeen minua ole koskaan kiinnostanut. Jääkiekko on siis aina tuntunut epäurheilulajilta, jossa on miltei tappava, hampaat katkova peliväline sekä pitkävartinen maila - molemmat välineet selkeästi vastustajan pahoinpitelemistä varten. Myös vastustajan naamaan ja päähän tehdyt iskut jääkiekkorukkasella nyrkkeillen kuuluvat täydentävinä tähän pahoinpitelypeliin. Lisäksi hurjavauhtinen luistelutapa kohti vastustajaa, päämääränä vastustajan murjominen kaikin voimin vasten kovaa pelikaukalon laitaa todistaa, että koko peli, sen idea ja tarkoitus on suoranaista väkivaltaa. Pelihän myös on kuin korttipeliä, jossa tarvitaan vähintään satunnaista onnea, kun yksikin onnenkantamoinen mitättömän pienikokoiseen maaliin voi tuoda voiton ja maineen. Pelin barbaarisuutta kuvaa sekin, että pelin hävinnyt ei häviön jälkeen ole pelaajana eikä ihmisenä minkään arvoinen. Vain voittaja on.

 

Toisiin ajatuksiin tulin muutama päivä sitten. Jääkiekossahan on yllätyksekseni selkeät säännöt, jos niitä vain maltetaan ja vaaditaan noudatettaviksi. Kun nuorten alle 20-vuotiaiden jääkiekkoa pelataan jo ympäri maailman, puhutaan hieman korskeillen maailmanmestaruuskamppailuista, vaikka laajuutta kuvaavaa on, että osanottajamaat voidaan laskea kahden käden sormin.

Suomi jääareenoineen sai olla vuodenvaihteessa pidettyjen vuoden 2016 nuorten maailmanmestaruuskisojen järjestäjämaa.

 

Seurasin Suomen jääkiekkojoukkueen kaksi viimeistä peliä (Suomi-Ruotsi, Suomi-Venäjä) ja vasta ensi kertaa elämässäni tajusin, miten taito tässäkin pelissä ratkaisee.

Paitsi yksilön synnynnäisesti jonglöörinen kiekonkäsittely myös eläimen vainuun verrattava salamannopea tilanteen arviointi ja usean pelaajan pitkälle harjoiteltu yhteistyö kuvioineen vastustajan narraamiseksi ovat suoranaista joukkueen aivoihin liitettyä ja iskostunutta tiedettä. Ja todelliseksi taiteeksi sen tekee rento heittäytyminen, joka näkyy paitsi väsymättömänä ahkeruutena, myös hurmaavana karkelomaisen vapautuneena, vaivattomana pelaamisena niin, että yleisö pystyy pelistä ottamaan tuon pelihurman ja letkeän lennokkaan vauhdin omaan sieluunsa. Näin ajatus jääkiekosta, jossa tällä kertaa pienetkin vastustajan teloitusaikeet tuomittiin jyrkästi, antoi minullekin jääkiekkopakanalle uskon peliin, sen viihdyttävään, sydämelliseen ja vilpittömään riemuun sekä pelaajien ja yleisön kokoavaan, nautittavaan yhteishenkeen.

 

Kun Suomi sitten tuon koko turnauksen voitti ja paikalla sattui olemaan myös tasavaltamme presidentti, hänet kutsuttiin mitalienjakopaikalle turnauksen loppuhuipennukseen. Tuo tilanne oli presidentillemme tietenkin yllättävä, eikä hän huomannut, miten vanha ja aikanaan ansioitunut mutta nyt jo hieman höpertynyt jääkiekkosielu KK työnsi pois varsinaisen toisen mitalienjakajan ja laittoi kumppanikseen presidentin - jakamaan suomalaisille voittajille kultamitalit. Protokollakömmähdys ei ollut presidentin vaan tuon KK-jääkiekkovanhuksen. Tyylikkäämpää olisi tietenkin ollut hoitaa mitalienjako sovitulla tavalla (noloa se oli poissysätyn urheilujohtajan kannalta) ja antaa presidentin puristaa vain jokaisen kultamitalistin kättä. Mutta hyvinhän presidentti yllätystehtävästään selvisi. Ja katsomokansa riemuitsi niin, että televisio pauhasi pelkkää sinivalkoisen suomalaisuuden ylistystä, ja selostaja huusi televisiossa unohtaen vastustajan ja pahoinpidellen nyt suomenkieltä kiljumalla Suamen voitosta ja jääkiakon suuresta tulevaisuudesta.

 

,