Ilkeät sisarpuolet ja heidän hoitajansa

Lahden Tuhkimon sadun taika on tallella. On taatusti ihan oikea haltia, joka osaa ihan oikeasti taikoa. Ei ole ennen nähty, ihasteltu, haukottu henkeä hämmästyksestä, todistettu aidosta muodonmuutoksesta näyttämöllä: miten kourallisesta haltian kultakimalteista taikapölyhiukkasia silmänräpäystä nopeammin nukkavieru, alistettu sisarpuoliensa hylkäämä Tuhkimo muuttuu silmiemme edessä säihkyväksi juhlapukuiseksi, valohehkuiseksi, onnellisen aidoksi, rakastuneeksi, oikeaksi prinsessaksi.

Tuo pelkkä haltian ihan oikea taika kestää yllättävän hyvin muuten miltei showmaisen esityksen kokonaisilmeen hälyn, kohelluksen ja nykyajan. Lahden Tuhkimossa on koko teatteritaiteen tyylilajien skaala niin teatterikatsojain ensikertalaisille kuin vannoutuneille teatterikävijöillekin täysin valtoimenaan nautittavana. Jää vain arvailuksi, miten hieno näyttelijätyö, kekseliäs teatteritekniikka, sirkustaiteen taikuus saavat tuon kokemamme loihtimisihmeen aikaan.

Tekstinä perinteinen vuorokeskustelu, yksinpuhelu eivät riitä, sillä revyymäistä ajankohtaista huulenheittoa pukkaa lähes koko esityksen tekstin ajan sitä oivaltaaksemme ja naureskellaksemme, mutta vastakohtana toisena ääripäänä myös sieltä täältä kohtauksia värittävää soljuvan kaunista, suomennettua runomittaa parinvuosisadan takaa hämmästelläksemme ja pelkkänä ajanpatinoimana kielikoruna ihastellaksemme.

 

Prinssi, prinsessa ja hovinarrit

Loistavia teatterikohtauksia riittää. Varjoteatterina ja interaktiivisesti toteutettu kosijoiden kavalkadi on herkullisesti ideoitu ja uustekstitetty yksi esityksen hauskuushuipputuokioista (vain varjokuvien tarkka-ajoitus vaatisi vielä tarkennusta).

Tai hieno verhoin erottuva pieni tanssiaiskohtaus taka-alalla, keskeiset prinssi ja Tuhkimo heräävine rakastumistunteineen näyttämön eturampisssa - miten sujuvasti, viitteellisen näyttävästi ja kiehtovasti ensemblekokonaisuus kohtauksia tulkitseekaan!

 

Lavastuksen voimaa on sen nyt nähty tyylikkyys, niukkuus, valot, väriskaala ja verhot, joilla saadaan esityksen kohtausmaisemat henkäyksen nopeasti vaihtumaan ja koko teos satumaisen ajattomaksi.

Puvustus esityksen alussa vie meidät tuttuihin lapsuuden pukurooliaikoihin, rytmittyy tekstin edetessä yksilöllisiksi, kertoviksi tai komeiksi asuiksi, antaa suoranaiset hahmopuitteet joillekin keskusrooleille ja korottuu huippuunsa haltian ja prinsessan juhla-asuissa harvinaisiksi, upean uniikeiksi luomuksiksi.

 

Prinsessan sisarpuolet Toora ja Superba (Tapani Kalliomäki ja Jukka-Pekka Rautiainen) sekä heidän Trilla-palvelijansa (Aki Raiskio) hoitavat uuskuosisen sadun perusjuonen yksitasoisen ilkeyden taipuisan näyttelijätaitonsa heittäytymisillä täydelliseksi, makoisaksi klovneriaksi. Tooran ja Superban tyyppiluomuksia naureskellessamme ei voi välttyä Piukkojen paikkojen tyyppiheijastumilta – vaikka haluaisikin, huumori on niin samanlaista, sisältä elettyä ja farssinakin rohkean eläytyvää näyttelijätyötä. Trilla-hahmo on taas niin satumaisen ylväs sieluaan ja ulkomuotoaan myöten, että katsojan toden ja sadun raja häviää tyystin. Tämän trion persoonallisuuksia on nautinnollista seurata, jännittää ja niistä vähän päästä - ylilyönneissäänkin – jyvälle, tarinan juoneen ja moniin mutkiin mukana elämään.

Kummitäti ja Tuhkimo

Barbran, Tuhkimon kummitädin, näytelmän oikean haltian osuus on tässä tulkinnassa sisällöllisesti merkittävä uskottavuuden tae. Anna Pitkämäki näyttelee kahteen henkilöhahmoon pelkistyvät sadun keskeiset roolityöt intensiivisyydellä ja ihastuttavalla sisäisellä voimalla. Hänen ansiostaan satu sykkii ihan oikeaa elämää ja antaa uskoa sadun illuusion mukana ihmisen onnnenkantamoisten taikamaisiin mahdollisuuksiin.

Liisa Vuoren tulkitsemat Tuhkimon ja prinsessan persoonat tuntuvat sopivan hillityiltä, hänen luontevuutensa herättää näytelmän eetoksen empatiamme ja Teemu Palosaari saa tyypilliseen kiiltokuvamaiseen Prinssi-hahmoonsa myös sopivan ripauksen ihan tavallista ihmistä. Narrit Puppa ja Pippe (Mari Naumala ja Henri Tuominen) ovat hovinarrien suurta ainutlaatuista karriäärikokoelmaa huipussaan, nyt kuin geenimanipulaation tuottamia isoja, vitivalkeita kanijäniksiä habitukseltaan, ja heidän kerronnallinen tehtävänsä on virkistävää, inspiroivaa katseltavaa, tuoretta näyttelijätyötä.

 

Ohjaajan (Olka Horila) ilmeinen lähtökohta näyttää Tuhkimo itsenäisenä yksilönä, tahdonlujana ja omanarvontuntoisena ihmisenä ei kuitenkaan riittävästi todennu tässä monisärmäisen yllätyksellisessä, äärimmäisen vauhdikkaassa, värikylläisessä, henkilöohjauksessa moneen ilmaisun äärirajaan, niiden ylikin yltävässä mielikuvituksellisessa tekstikollaasissa. Jotakin suurempaa, inhimillisempää tulkinnan sisällöstä siis jäi puuttumaan, sellaista jota siellä varmasti on tarkka-aistisemman katsojan löydettävissä - pohdimme seuralaiseni kanssa esityksestä palatessamme.

 

Vaan satua ei aina voikaan järkeillä tai sen logiikkaa ymmärtää, sadussa kun aivan kaikki on mahdollista. Ehkä ensikertalaiselle tuhkimotarina ei ihan perinteisen topeliaanisen aikakauden tarinana avaudu ilkeys-hyvyys -lähtökohdistaan, mutta tuhkimotarinan joskus lukeneelle tai kuulleelle esitys on vähintään mielenkiintoinen hauskuus, kuin naurupeilisalin näkemys klassisesta sadusta ja nykytuhkimon kiusaajahahmoista.

Kuin kaupanpäälle lapsille ja aikuisille esityksestä putkahtaa yksi niin täydellinen repliikki – taatusti tuleva ikuinen ajatus – hulluudesta, vaatteista ja kauneudesta, että yksin sen kuullakseen ja koko yleisön kanssa sen sisältöön nauramaan räjähtääkseen kannattaa jo esitys mennä kokemaan.

 

 

Lahden kaupunginteatteri

Sakari Topelius - Olka Horila  

TUHKIMO

Ohjaus - Olka Horila   Lavastus - Annukka Pykäläinen   Puvut - Riikka Aurasmaa  Valosuunnittelu  - Tiina Hauta-Aho   Äänisuunnittelu  Jukka Vierimaa

Valokuvat Aki Loponen

Arvio ensi-illasta  Eero -näyttämöllä 30.8.18 klo 18.30

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/produktio/209/tuhkimo