Lahtelainen Eesti keele klubi teki tämänvuotisen kevätretken mielenkiintoisiin, Tallinnassa ja hyvin lähellä Tallinnaa oleviin kulttuurikohteisiin.

 

Ensimmäisenä iltapäivänä pitäydyttiin Tallinnan Mikkelin museossa vierailevaan georgialaisen avantgardistin taidenäyttelyyn.

 

Toisena vierailupäivänä tutustuttiin pienen Pranglin saaren elämään, ihmisiin ja ihmeisiin kuorma-auton lavalla ristiin rastiin saarta matkaten - bonuksena vierailimme myös saaren taidemaalarin tunnelmallisessa mökissä.

 

Kolmantena päivänä matkasimme Viron uusinta nähtävyyttä ihastelemaan 35 km päähän Tallinnasta Arvo Pärtin Keskukseen Laulasmaalle.

 

Kaikkiaan kuudentoista hengen seurue sai myös hyvän hotellin yöunen ja aamupalan jaksaakseen nämä päivät osallistua ohjelmaan sekä myös runsaasti vapaa-aikavirkistystä oman valintansa mukaan - ruokaravintolailloissa, konserteissa ja muissa nelipäiväiseen 38.Tallinna Vanalinnapäevad -tapahtumaan liittyvissä tilaisuuksissa.

 

 

 

1. retkipäivä

 

 

 

Nikolai Pirosman – maalauksia

23.03.2019 - 11.08.2019

Mikkelin museo A. Weizenbergi tn 28, Tallinn

 

 

Yhtäaikaa viehättävä ja voimakas tunne syntyy Tallinnan Mikkelin museon vierailevan näyttelyn harvinaisia maalauksia katsellessa. Pirosman, 1900-luvun taitteen yksi elämänsä jälkeen taiteen avantgardisteihin korotettu naivistinero on saanut museoon kuviensa pikkuruisen näyttelyn, jossa hänen elämäntaipaleensa valottuu videoin maalauksia kattavammin.

 

Teokset ovat eläinten, ihmisten sekä henkisen ajattelun täyttämiä hienoja, monet lähes uskonnollissävyisiä töitä, joita ei ennen suomalaisten silmä juuri ole nähnyt.

 

Syntymämaassaan Nikolai Pirosman (1862–1918) on tänään kunnioitetuimpia kansallisia ylpeyksiä. Tämä georgialainen taiteilija on selvästi kaikki vallalla olleet taidesuuntaukset torjunut, itseoppinut aito luonnonlahjakkuus. Hän elätti itsensä osan elämästään piirustamalla liikekilpiä, kapakoiden sisustuskuvia ja sai niistä killinkejä tai murusia päivänsä hengenpitimiksi.

 

 

Monta tarinaa, elokuviakin hänen elämästään on tehty ja taiteilijapersoona legendoitu. Yksi on seudulle saapuneen kauniin laulajattaren kohtaaminen, joka kiertävän taiteilijaseurueen muodossa tuli Pirosmanin kohdalle. Hän oli laulajattareen hetkessä niin rakastunut, että hankki tämän hotellihuoneen ulkopuolelle yön aikana ruusutarhan. Aamulla hän sai kaunottarelta tulisen syleilyn. Tämä samainen ruusulegenda elää tänäkin päivänä Miljoona, miljoona ruusua -laulun muodossa - ei sanoissa vaan sen alkuperäisessä, suomentamattomassa sisällössä ja sävelissä.

 

 

Pirosmanin teosten mustat värit lähtevät osin maalauskankaasta, jona hän usein käytti halpaa kapakoiden pöydät verhoilevaa lähes mustaa öljykangasta, mutta musta väri kertoo eräänlaisesta täydellisestä, pelkistetystä uskonnollisesta heittäytymisestä maalaustaiteeseen. Jopa jälkiviisaat uskaltavat korottaa Pirosmanin työt ikoneiksi selkeydellään ja moni-ilmeisellä syvällisellä, mystisellä sisällöllään.

 

 

Pirosmanin naiivit, inhimilliset eläinhahmot ovat hellyttäviä. Ja hänen taituruutensa näkyy jopa opetustaulujen opettavan havainnollistavissa sisällöissä.

 

Maalausten kasvoissa on kohti katsovaa puhuttelevuutta, puhtautta ja naiiviutta, siksi hänen töissään näen myös suurta valloittavaa huumoria. Renttuelämän, erakon, yksineläjän autuaallinen vapaus sekä piirros- ja kuvataiturin suuren mestarin jäljittelemätön ilmaisu lumoaa. Niinkuin kaikki maailman suuret taiteilijat, hän kuoli taiteilijana ja ihmisenä unohdettuna ja väheksyttynä aikansa syrjäytyneenä yksilönä, puutteeseen ja nälkään ensimmäisen maailmansodan jaloissa.

 

Näyttelyn ovat järjestäneet yhteistyössä Viron taidemuseo, Georgian kansallinen muinaismuistojen suojeluvirasto, Georgian kansallismuseo sekä Georgian Viron-suurlähetystö.

 

 

 

 

 

2. retkipäivä

 

Pranglin saari

 

Pranglin saari on Viron pohjoisin asuttu paikka ja samalla Venäjää lähin pieni kuuden neliökilometrin suuruinen saari Suomenlahdella, yhdeksän kilometrin laivamatkan päässä mantereesta.

 

 

Sinne pääsee parhaiten yhteyslaivalla Leppneemen satamasta kahdesti vuorokaudessa - matka kestää tunnin.

 

Merimatkan raikkaan vapauttavaa hymyä

 

Saaressa on vakituisia asukkaita n. 80, koulu, kauppa, kirkko, ruokailupaikkoja sekä tietenkin hiekkarantaa ja majoituspaikkoja runsaasti. Saaren kolme pientä kylää - Kelnase, Idaotsa,,Lääneotsa, - ovat saaneet elantonsa kalastuksesta, nykyisin turismi pitää saaren elämän kesäisin virkeänä tapahtumineen, safareineen ja muine palveluineen. Saaren mäntymetsäinen luonto on poikkeuksellisen rauhoittava kokemus. Saarella on myös luonnonsuojelualueita.

 

1.Pranglin Kelnasen satamaan saapuessa on satama-allas täynnä monenlaisia laivoja, pienaluksia ja moottoriveneitä ankkuroituina. Pieni menneitä aikoja viestivä saaren kioski ja turistitoimisto on avattu: saamme maistiaisryypyt ja pienet suolakurkkupalat niiden painikkeiksi. Lavallinen kuorma-auto (kastiauto) on odottamassa puupenkkeineen ja Valter-kuljettajineen kyyditäkseen seuruettamme koko vierailumme ajan kohteesta toiseen.

 

 

 

 

 

2. ja 3. Matkaamme ensin kohti etelää, ohitamme uudistetun aurinkokennoilla katetun Kylätalon (Rahvamaja) ja edelleen koulun, jonka pihallle pysähdymme ja kapuamme tikapuita alas Valterin avustaessa laskeutumistamme maahan.
Koulu Virossa jatkuu vielä koko kesäkuun ensimmäisen viikon. Pranglin koulussa on tällä hetkellä viisi oppilasta ja seitsemän opettajaa. Osa opettajista on erikoistuneita vain määrättyihin oppiaineisiin ja käy vain muutaman kerran viikossa tai kuukaudessa osuutensa opettamassa. Toisinaan koulussa on erikoisprojekteja, jolloin saarelle tulee muista koulupiireistä oppilaita erilaisista syistä, kuten pitkittyneen oppivelvollisuuden urakalla suorittaakseen. Koulun tilat ja alueet ovat siistit, kesäisen viheriät ja viihtyisän oloiset.

 

 

Oppaamme Nele opastaa mielenkiintoisesti koko Pranglin matkamme, pyynnöstämme viron kielellä.

4. Kipuamme taas kuorma-auton lankkuistuimille ja jatkamme matkaa. Pysähdymme mäenkumpareen viereen, sen tasanteella jököttää eriskummallinen valurautainen vekotin, sivuillaan putkia ja päällään selvästi paistinpannu. Oppaamme kertoo, että alkuaan Neuvostoliiton aikana oletettiin saarelta löytyvän naftaa, mutta alueelta löydettiinkin maakaasua. Hän kaivaa sytyttimen ja tuikkaa kipinän valurautaisen härvelin alle ja kas, kaasu syttyy heti palamaan ja liekki lepattaa voimallisesti koko pysähdyksemme ajan. Maakaasua ei kuitenkaan ole koskaan pystytty vähäisyyden vuoksi hyödyntämään laajemmin. Valter-kuljettaja, joka on aito pranglilainen, kertoi lapsena poikajoukossa usein sytytelleensä komeat korkeat liekit palamaan tällä ja parilla muulla kohdalla saarta, joissa kaasua yhä on. Oppaamme aikoo seuraavaksi sammuttaa liekin jatkaaksemme matkaa, yksi voimakas puhallus ei tunnu riittävän, toinen vielä voimallisempi ja niin tuli sammuu. Mutta perunat liekin päällä tai letut pannussa voisi mukavasti valmistaa, ymmärsin.

 

 

 

Matka jatkuu bravuurilla: lavalle nousu ja istumaan, Valter sulkee takalaidan varmasti ja alamme taas keikkua pitkin mutkikasta, pompittavaa metsäpolkua vähäisten lehtipuiden, tuomenkukkaoksien ja männyn kevyiden neulasten sivallellessa tämän tästä kutrejamme.

 

 

 

 

5. Tulemme luonnonsuojelualueelle. Sen reunassa on muistomerkki (mälestus) valkoisine risteineen ja aidattuine alueineen - laskeudumme taas tottuneesti: takalaita alas, tikkaat lavan reunalle ja tikapuita pitkin maan tasalle.

 

Olemme haaksirikkoutuneen Eestirand laivan muistomerkillä. Alkuaan virolainen sillilaiva oli otettu neuvostovaltion käyttöön Neuvostoliton vallattua Viron. Kuten muistetaan toisessa maailmansodassa virolaiset joutuivat monella rintamalla kahden vihollisen joukkoihin, väliin saksalaisten väliin neuvostoliittolaisten puolelle.

Höyrylaiva Eestirand oli matkalla kohti Kronstadtia kuljettamassa yli 3500 miestä vetäytymään Virosta, kun saksalaiset lentueet elokuussa 1941 Pranglin edustalla hyökkäsivät. Yli 2700 sotilasta pelastui Prangliin ja sai saarella paikallisilta asukkailta apua ja hoivaa. Myös kymmenet sotilaat pääsivät uimalla Kerinsaarelle, josta heidät myöhemmin noudettiin Prangliin. Eestirand oli haaksirikkoutunut  jo kahdesta osumasta ja painui vielä venäläisen sukellusveneen torpedoimana alaosastaan matalan rannikon meren pohjaan. Hylky nostettiin ylös 1946 ja vietiin vuonna 1947 romutettavaksi.

Maailmansodan sekavassa tilanteessa Eestirandin matkaan liittyy mm. laivalle  tuotujen virolaisten korkea-arvoisten sotavankien, upseerien kuljetusaikomus ja laivaan lastatun 75 virolaisen taiteen merkittävän teoksen vienti sotasaaliina Neuvostoliittoon.

 

 

 

Astelimme ajatuksiamme tuulettaen muistomerkiltä kymmenmetrisen meren rantaan mietteissämme, nyt meren harvinaisessa tyyneydessä.

 

 

 

 

 

6. Retkeläisten lastaus auton kyytiin on tehty, saaren poluille soveltuva kulkuneuvo käynnistyy ja matka jatkuu. Reitti hurvittelee pienissä mutkissa ja mäennyppylöissä yhä luonnonsuojelualueen polkuja pitkin ajellen ja saavumme Punane kivi -siirtolohkareelle.

Oppaamme kertoo, että saarella on vain muutama siirtolohkare, tämä graniittipaasi on jääkauden tulosta. Se on legendoitu lisääntymistaialla ja uskotaan, että tyttöjen, jotka laskevat sen punaista sileää kylkeä paljaalla pyllyllä, lapsionni on suuri ja varma.

Koululaisille ja muille vierailijoille kivi on suosittu kokemiskohde. Ryhmästämmekin muutamat kokeilevat ainakin levätä kiven pinnalla, jos sekin asian hoitumiseksi toisi tulosta.

 

 

 

 

7. Kapuamis- ja kipuamisbravuuri luontuvat jo sujuvasti. Auto matkaa ja heilahtelee yhä railakkaammin mutkaisia polkuja edeten. Pujahdamme retken ahtaimmasta risteysaukosta edestakaisin peruutellen Mardi Puhkemajan pihaan, jonne jalkaudumme.

Tämä museomainen pihapiiri on sympaattisessa, ajansyömässä majoituskäytössä. Sen eri rakennuksia esitellessään oppaamme näyttää saarelle yleistyneen ikkunamallin, joka saatiin haaksirikkoutuneista laivoista sekä talon oman osoitetunnuksen oven päällä - se toimi myös kaiverrettuna puumerkkinä esineissä. Pihan ajankuluttaman päärakennuksen räystään alta löytyy hyvin havainnollistavat työvälineet, hylkeenpyytäjän rautainen heittoharppuuna ja puinen suksikelkka tähystysreikineen, pyytäjän edetä kohti saalistaan lakanalla valkaistuna. Vanhassa pihapiirissä on useita majoittumiseen liittyviä rakennuksia ja sauna.

 

 

 

 

 

 

 

8. Pienen automatkan jälkeen saavumme yhdelle retkemme viehättävimmästä, ajattomimmista ja perinteikkäimmistä kohteista - Pranglin kirkolle.

Pranglin Pyhän Laurentiuksen kirkko on yksi Viron pienimmistä puukirkoista ja se on valmistunut vuonna 1848.

Ennen kirkkoa paikalla oli kappeli. Merihätään joutuneet suomalaiset hylkeenmetsästäjät olivat tarinoiden mukaan rakentaneet sen. Myrsky oli tuonut heidät juuri Laurin päivänä Pranglin saarelle. Siitä kiitokseksi he lupasivat rakentaa kappelin. Kappelin kohdan valinnassa päästiin yksimielisyyteen kantamalla seulalla vettä - sinne, missä seula laski eniten vettä läpi, pystytettiinkin kappeli. Varsinainen kirkko on rakennettu Sipoosta tuoduista lankuista.

Kirkon oven edessä on suuret kalkkikivilaatat. Niitä tarkemmin katsellessa tuntee ajan pyörähtävän miljoonia vuosia taaksepäin: laatat ovat täynnä fossiileja.

 

 

 

Kirkon taiteellisesti kaunis alttaritaulu ja saarnatuoli luovat lämminhenkisen tunnelman. Harvinaista on kirkon tapetoidut seinät.

Nykyisin jumalanpalveluksia pidetään kahdesti kuussa. Varhaisina 1800-luvun lopun vuosikymmeninä jumalanpalvelukset olivat harvemmassa. Niinpä ne saattoivat kestää kaikkine kuulutuksineen ja kirkollisine sakramentteineen 4-5 tuntia. Siksi oli inhimillistä, että kirkkokansa tahtoi torkahtaa kesken kirkonmenojen. Sitä varten kehitettiin unilukkarin väline, jolla koskettaen saatiin nukkuva saarnankuulija hereille.

 

 

Astumme kirkosta suoraan Pranglin hautausmaalle. Sen rautaristeistä, kivipaaseista ja puuristeistä ymmärtää saarta asuttaneiden ruotsalaisten, virolaisten, venäläisten ja suomalaisten eläneen tällä saarella. Jotakin olennaista aistii juuri näistä vanhan hautausmaan muistomerkeistä saaren vallanpitäjistä, jotka ovat vaihdelleet vuosisatojen saatossa - varsinkin eri moisioiden tai jopa Tallinnan kauppiaiden omistaessa saarta. Tässä ruohottuneessa kalmistossa tuntuu pyhyys ja ihmisen elämä yhdistyvän koskettavan konkreettisesti ja rajallisesti.

 

 

 

 

7. Suuntaamme nyt perinteistä aitoa maantietä ihaillen lyhyen automatkan jälkeen askeleemme Jäätma talun kesämajoituskokonaisuuden uutuutta tuoksuvan kesäravintolan ruokasaliin.

 

Syömme aidon maittavan saaristolaislounaan: saaristolaisperunoita, paistettua turskaa, valkokastiketta ja kahvin kanssa raikasta raparperipiirakkaa - tuoretta ja herkullista lähiruokaa. Talon isäntä Mati näyttää kuvia edellisenä päivänä saaduista 11 turskasta, joista ruokamme on valmistettu, ja kertoo kellertävien, maukkaiden saaristolaisperunoiden taustan: multaa tai lannoitetta kun ei ole, niin perunat kasvavat rakkolevien rikasravinteisessa humuksessa.

         

 

 

9. Saaren viimeinen kohde on Pranglin taiteilijan perheen kesäasunto. Matkaamme nyt viimeisen kerran Valterin ajamalla kuorma-autolla, kiviaidoin rajattujen teiden reunat jättävät vahvat muistikuvat saaren kylänäkymien ainutlaatuisuudesta, lampaita ja lehmiäkin ohitamme ja saavumme Orgusaarten suvilaan.

Ensimmäisenä meitä tervehtii vanha pieni alkuperäinen saarimökki, sen tuuliviiri ja ehostettu punainen ulkokuori.

Perheelläni on ollut tilaisuus yöpyä tässä mökissä 25 vuotta sitten, se tuo niin kaukaa vanhat muistot mieleen: silloin meille suomalaisvieraille sijattiin pedit tähän mökkiin ja isäntä ja emäntä menivät heiniin vintille hyttysten syötäviksi. Koko seurueemme tunkeutuu majaan ja katselee taiteilijan teoksin koristettuja huoneen seiniä, pientä puhdasta keittiötä - nyt sähköineen, vesijohtovesineen - ja tietenkin keskustelee Orgusaaren Riinan ja Jürin kanssa.

 

 

Eestin kieli raikaa, kysymyksiä ja vastauksia kuuluu. Osa meistä käy vielä ihan merenrannassa katsomassa aitoa virolaista Orgusaarten venettä, joka rannassa odottaa käyttäjäänsä - se on saaren perinteen tapaan maalattu täysin valkoiseksi. Saimme tuliaisiksi taiteilijan töistä kertovan kirjan.

 

Tontilla on myös uusi suvila, kaksikerroksinen hieno Orgusaaren nuorelle polvelle tehty uusi mökkirakennus. Sen yläkerroksen parvekkeelta avautuu täydellinen, rauhoittava merinäköala, jonka jo talon pihanurmikolla on horisontissa aistinut.

 

 

 

Vierailumme päätteeksi kokoonnumme vanhan taiteilijamökin takaseinustalle ja otatamme valokuvan seurueestamme - meri pilkistää maisemasta, mansikkamaa kukkii, pihan kukat kukoistavat ja koko merenrannan luonto on uljaimmillaan.

 

Hyvästelemme ja lähdemme jalkaisin kohti satamaa, jonne on vajaa kilometrin kävelymatka, ja yhteyslaivalle. Keskustelemme saaren tapahtumista, ihmisistä ja tulevaisuudesta virolaisystäviemme kanssa. Halaamme jokainen läksiäistervehdykseksi. Laivamatka henkilöhytissä alkaa, kannelle mahtuu kaksi autoa.

 

 

 

3. retkipäivä

 

Arvo Pärtin Keskus

 

 

Käynti Arvo Pärtin musiikkikeskuksessa Laulasmaalla, 35 km Tallinnasta on uusimpia nähtävyyksiä ja kokemuksia Virossa. Vasta viime syksynä (2018) valmistunut suuri virolaissäveltäjän työlle, säveltämiselle, teoksille ja alkuperäisille nuottiarkistoille pystytetty laaja keskus valtavine moderneine musiikkikirjastoineen on ennen kaikkea musiikille omistautuneiden ihmisten suurenmoinen kohde tutustua, opiskella sävellystaiteen kosmopoliittista ja virolaista historiaa ja teoriaa sekä nauttia musiikista ja keskuksen konserteista sekä erilaisista keskuksen tapahtumista.

 

Maallikollekin tämä arkkitehtuuriltaan kaunis ja tyylikäs, pyöreäkulmainen rakennus on jo nähtävyysnautinto sinänsä: Keskuksen suunnitelleet espanjalaisarkkitehdit Enrique Sobejano ja Fuensanta Nieto ovat kertoneet arkkitehtuurin noudattavan Pärtin musiikkia.

Maailman harvinaisuudeksi se kasvaa mielestäni myös siksi, että vielä elävälle säveltäjälle on saatu jo elinaikanaan merkittävä julkinen rakennus muistomerkiksi. Koenkin Viron itsenäisyydelle tämän rakennuksen antavan lujan maailmankuulun syntyperustan, sillä Pärt on eittämättä yksi maan kuuluisimpia, maailmankuuluja kansainvälisesti tuotteliaimpia ja merkittävimpiä säveltäjiä.

 

Arvo Pärt syntyi Paidessa (1935), mutta perhe muutti pian Rakvereen, missä Arvo Pärt opiskeli koko nuoruusikänsä pianonsoittoa ja valmistui sittemmin Tallinnan musiikkiakatemiasta säveltäjäksi. Hän oli 1960-luvulla merkittävässä suosiossa sävellyksistään virolaisissa elokuvissa. Neuvosto-Viron aikana hän joutui kuitenkin vastakkain neuvostoliittolaisen taidekäsitykselle vieraan kirkollisen ja hengellisen musiikkinsa kanssa, joka usein leimaa Pärtin teoksia. Lopulta hän 1980-luvulla pakeni perheineen Wienin musiikkipiireihin, muutti myöhemmin Berliiniin ja sai jatkaa vapaasti ja vapaudessa säveltämistään.Viroon hän palasi takaisin asumaan 2010 -luvulla. Pärtin teokset ovat omassa tyylilajissaan, piendetaljien musiikkina maailmankuulua.

 

Arvo Pärtin moni-ilmeinen tuotanto ulottuu urkumusiikista kamarimusiikkiin, orkesteriteoksiin, kuoromusiikkiin sekä solistille ja orkesterille sävellettyihin teoksiin ja kuorolle sävellettyihin a capella -teoksiin. Arvo Pärt on säveltänyt myös yhteensä neljä sinfoniaa. Suurin osa Pärtin teoksista perustuu liturgisiin teksteihin tai muihin hengellisiin kirjoituksiin.

 

Omalle kohdalleni on usein siunaantunut yksi hänen kuuluisimmista teoksistaan - pianosävellys Aliinalle - eri suomalaisteatterien produktioiden tehokkaan kauniina, puhuttelevana musiikkilavastuksena.

 

Itse Pärt-Keskus on moderni laitos, musiikille pyhitetty keski-eurooppalainen mekka. Sen sijoittuminen Laulasmaan pystysuorien mäntyjen metsikköön puhuttelee jo sinänsä hiljaisuuteen kutsuvalla ja harmonisella ilmeellään ja muotokielellään. Oppaan kanssa tehty kiireinen kiertokävely jätti tietenkin asioita vasta hampaankoloon mietittäväksi ja uudestaan tänne palattavaksi.

 

Kodikas kamarimusiikille tarkoitettu 140 hengen konserttisali väriharmonisine tuoleineen, akustisesti tarkoin muunneltavine kattoineen, musiikkiäänityksiä varten varustettuine ja studiotasoisesti eristettyine seinineen on tärkeää nykyaikaa musiikille ja sen levittämiselle ympäri maailman.

 

 

 

Pärt-Keskuksen erikoislaatuisista rakennelmista Kappeli kertoo vielä keskeneräisenäkin Pärtin mystisestä maailmasta ja uskonnollisesta ajattelusta.

 

 

 

Mutta ulkokautta metsän läpi kävellen löytyvälle suurelle metalliselle näkötornille hisseineen ja hissinkäyttöhenkilöineen jään ymmärtämättömän minäni kanssa vielä enemmän hämilleni: sen taivasta tavoittelevalta yätasanteelta näkee  laajan metsän vihreyden ja vapaan meren sinisyyden.

 

 

Upeita ovat Pärt-Keskuksen valtavat laiskanlinnat, joiden sisään voi uppoutua musiikille, siellä täällä pitkin rakennuksen käytäviä, tarpeellisen käyttökelpoisia monet pienet rauhalliset sävellystilat sekä tietenkin suuri auditorio ja sen medialaitteisto Pärtin elämäntyötä ja siihen liittyvää kuvallista aineistoa kävijän nähdä ja kuulla.

Keskuksen rakentamisen rahoitti Viron valtio ja uusi keskus juhlisti omalta osaltaan sata vuotta (2018) täyttänyttä Viroa. Mutta silti - käynnistä puuttui yksi sisältöosa: hänen sävellystensä täyttämää konserttia olisimme tietenkin halunneet kuulla.

 

 

 

 

 

 

 

 

Päivä päätökseen musiikin täyteydellä

 

 

Tallinna Vanalinnapäevad -avajaistilaiudessa oli Raekoja Plats aivan täynnä kansaa. Viron ja Tanskan valtioiden viralliset puheenvuorot sekä Tallinnan kaupunginjohtajan avauksen kuultuamme alkoi visuaalinen Tallinnan historiaa kuvaava esitys suurella koko torin täyttävällä skriinillä, rumpuorkesterin säestyksellä. Sitten astuivat lavalle muusikot, joiden kauniin melodinen laulu oli desibelitetty korville niin suureksi, että pakenimme  sähköistä kovaäänistä musiikkia ja kansanpaljoutta kiipeämällä ylös Tallinnan Toompean mäelle.

 

 

Kantelekonsertti

 

.

Meitä istuu nyt kolme suomalaista Tallinnan Tuomiokirkon seinustan penkillä. Kesäilta jo tummenee ja askelemme suuntaavat kohta kirkon toiselle puolen, sen maanalaiseen Kryptaan, jonka pienestä sivuovesta, jyrkkiä portaita astuen pääsemme todelliseen kirkollisen holvisen jyhkeään tunnelmaan. Täällä emme taatusti ole koskaan ennen olleet. Pieneen intiimiin kryptaan on kalustettu muutama lyhyt vanhojen puutuolien rivi illan konserttia varten.

 

 

Tuskinpa sävelet voisivat enää kauniimmin, tenhoavammin ja hiljaisuutta korostavammin soida kuin täällä kiviholvien ikiaikaisessa atmosfäärissä kantelen helinän lämmittäessä kryptan seinät ja pienen tilan täyden yleisön. Sympaattiseksi kokonaisuudeksi elämyksen tekee soittajien - kanteletaiteilija Kristi Mühling ja hänen oppilaansa Sakiko Ishii - musikaalinen kokonaisuus herkin sormiotekosketuksin ja vaikuttavin sävelteosten sanomin.

 

Ohjelma koostui varsin vaativista sekä moderneista, että J.S. Bachin teoksista kanteleelle sovitettuina tulkintoina: mielenkiintoisia, kypsää kanteleen hallintaa vaativia sävelteoksia kaikki.

 

 

Sakiko Ishiin vielä spontaani innostus suomalaiseen kantelesoittoon oli parhaimmillaan hänen hienosti erittelemässään vuodenaikoja kuvaavassa neliosaisessa Aarne Männikin teoksessa "Aastaringi" kanteleelle (1989).

 

 

Kristi Mühlingin kanteletulkinnat, kuten J.S Bachin tai suomalaisen kansanmusiikin gurun Pekka Jalkasen (2017) hieno kannelteos tuntuivat jo erkaannuttavan meidät tästä maailmasta musiikin sfäärisiin korkeuksiin.

 

Täydellisesti meidät yllättäen  konsertti päättyi Eesti-päivämme teemaan - Arvo Pärtiin, hänen teokseensa ”Aliinale" (1976). Kuulin nyt tämän nykyisin hyvin usein suomalaisessa mediassa ja teattereissa soivan sävellyksen ensi kertaa kanteletulkintana, haltioittavana sellaisena.

Miten sävelten niukkuus, yksinkertaisuus, taukojen tarkka maagisuus ja soittajan täydellinen eläytyminen voivatkaan kohdata niin täydellisesti esityksessä ja kuulijat!

 

Ilta oli lisää viilentynyt ja hämärtynyt, kun astelimme vakavoituneina unelmissamme alas Toomperan mäkeä. Tuomen tuoksu, kirsikkapuun miljoonien kukkien jo nukkuvat kukat ja ylinnä satakielen voimakas laulu täydensivät päivän kokemuksen.

 

 

                        

 

Hotellin ikkunasta näkyy Toompean tornin lippu, joka  kohta laskeutuessaan Viron kansallislaulun sävelin kaiuttaa vierailumme päättyneeksi -  meidät hyvään uneen tuudittaen.